11.12.06

Onnellisuuspillereitä pikkulapsille?

Järjestötouhuissa on se hyvä puoli, että tapaa jatkuvasti sellaisiakin asiantuntijoita, joihin ei työn merkeissä törmäisi. Sain äskettäin kyydin elämänikänsä lastenpsykiatrian parissa työskennelleeltä toverilta, ja lapsiinhan se juttu sitten kääntyi.

Hänestä ei ole mitenkään sattumaa, että kova neurologia leviää sairaaloihin samaa tahtia markkina-ajattelun kanssa. Kun mielenterveysongelmat nähdään perimmältään fyysisinä, ei tarvita kalliita istuntoja ja työvoimavaltaista huolenpitoa, riittää, kun annetaan oikea lääkitys. Ja (jo lääketieteen opiskelijoita säännöllisesti lobbaavat) lääkefirmat hyötyvät valtavasti siitä, että mielen ongelmia hoidetaan heidän valmisteillaan.

Tuli surullinen olo.
Jaa tämä blogiteksti Facebookissa Lähettänyt Anna Kontula klo 11.12.06

3 kommenttia:

Sampo Syreeni kirjoitti...

Toisaalta neurologisella lähestymistavalla on myös ymmärrettävämmät syynsä. Se on neurotieteiden kehittyessä tullut paljon nopeammin ymmärrettäväksi ja selittäväksi kuin esimerkiksi korkeamman tason toiminnallisia ongelmia tutkiva perinteinen psykiatria. Lääkitys sopii hyvin yhteen perinteisemmänkin psykiatrisen sairauskuvan kanssa: jos vaikkapa masennus käsitetään psykososiaaliseksi, itseylläpitäväksi tilaksi eikä vain oireeksi ikävästä elämäntilanteesta, hyvin tunnettu lääkinnällinen interventio voi olla erittäinkin tehokas tapa katkaista kierre. Ja tuskinpa taloudellisessa tehokkuudessakaan sinänsä vikaa on: sen voi käsittää vaikkapa niin, että samalla uhrauksella saadaan hoidettua suurempi joukko ihmisiä, tai niin että säästyvä rahamäärä on käytettävissä sen taustalla vaikuttavan ikävän elämäntilanteen parantamiseen.

Pohjimmiltaan lääketiedettä pitäisi mielestäni ohjata sama periaate kuin muitakin tieteitä ja teknologioita: toimivuus. Jos lääkkeet parantavat sairauden paremmin, varmemmin tai halvemmalla kuin seuraavaksi paras saatavilla oleva hoitomuoto, niitä tulisi käyttää. Jos eivät, sitten ei. Sen jälkeen jäljelle jää vain sellaisia subjektiivisia arvotuskysymyksiä joista on poliittisen, jaetun keskustelun tasolla hyvin hankalaa sanoa mitään pitävää.

18.12.06
Anonyymi kirjoitti...

Miksi ihmeessä yhteiskuntatieteilijät eivät seuraa luonnontieteiden uusimpia virtauksia? Esim. TTY:llä tai MIT:ssa tutkitaan kompleksisuudeksi kutsuttua tieteenalaa, jonka sovelluksia löytyy niin biologiasta, fysiikasta kuin taloudestakin. Tosiasiassa tämä alkeellinen descarteslainen/reduktionistinen tieteenmetodi, jota nyt tuputetaan julkisuudessa, ei ole sovellettavissa sellaisiin tieteisiin kuten yhteiskuntatieteet, eikä sen lähestymistapa kemia->biologia->psykologia->sosiologia toimi alkuunsakaan.

Sille vastakkaista lähestymistapaa kutsutaan holismiksi ja tähän liittyy läheisesti emergenssin käsite: järjestelmän monikutkaisuuden kasvaessa tietylle tasolle, siihen syntyy uusia sääntöjä, joita ei voida selittää alemman tason säännöillä kuten nämä reduktionistit joskus selittävät. Naurettavin näkemäni todistelu tuli jonkin nimeltämainitsemattoman perinnöllisyystieteilijän suusta, joka väitti silmät loistaen köyhyyden syyksi geeniä/geeniyhdistelmää. Ei hyvää päivää sentään.

Tämä linkki kannattaa ehdottomasti lukaista: http://fi.wikipedia.org/wiki/Emergenssi

11.1.07
Anna Kontula kirjoitti...

Luulen, että yhteiskuntatieteilijät eivät(yleensä) seuraa luonnontieteiden uusimpia virtauksia samasta syystä kuin luonnontieteilijät (yleensä)eivät tunne yhteiskuntatieteiden ajattelua: tieteen kenttä on liian laaja ja eriytynyt, että yksittäisen tutkijan olisi inhimillisesti mahdollista tuntea siitä muuta kuin oma tieteenalansa edes pääpiirteittäin.

Vaikka olen sosiologi, sosiologiassakin on monia sellaisia tutkimusalueita, joita en ehdi tai pidä tarpeellisena lainkaan seurata. Meillä tutkijoillakin on vain yksi pää ja samat 24h vuorokaudessa...

11.1.07

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)