”Sanotaan, että suuret kertomukset ovat kuolleet. Eivät ne ole kuolleet, vaan niiden sisältönä on aatteen sijasta raha, raaka taloudellisen hyödyn tavoittelu. Sen lievempää muotoa nimitetään yhteiskuntapolitiikassa tulosvastuullisuudeksi. Kaiken pitää tuottaa: teatterit muutetaan operettinäyttämöiksi, jotka eivät häiritse ketään vaatimalla yleisöä henkiseen kasvuun; kirjastoihin hankitaan vain suurilevikkisimmät ja ajattelua latistavimmat suosikkikirjat, jotta lainaustilastot näyttäisivät menestyksen merkit. Jopa kirkon menestystä arvioidaan kirkossakäyntitilastoilla, vaikka kirkon todellinen onnistuminen tehtävässään voidaan kaiketi todeta vasta tuonpuoleisessa, kun nähdään kuinka monta sielua on pelastunut. Saatanaa naurattaa.”
Lehtinen Torsti. Saatana. Kirjapaja Oy, Helsinki 2004. s. 123.
(Edellisen vakuuttavuutta tosin hieman nakertaa se, että tämänkin kirjan lainasin lähikirjastostamme.)
11.7.08
1.7.08
Kotiopetus
Mielenkiintoinen juttu kotiopetuksesta Financial Timesin viikkoliitteessä (21.-22.6.): sen mukaan yhä useampi brittivanhempi haluaa opettaa lapsiaan itse. Vaikka viranomaisilla ei ole tilastoa kotiopetuksessa olevien lasten määrästä, arviot liikkuvat 50 tuhannessa ja määrä kasvaa nopeasti.
Kotiopetus on huomattavan yleistä Yhdysvalloissa, jonka julkinen koulutusjärjestelmä ei ole kovin hyvässä kuosissa. Yksityiskoulujen tarjoama opetus käy kalliiksi, minkä lisäksi maassa on paljon perheitä, jotka valitsevat kotiopetuksen uskonnollisista syistä. Myös Briteissä ratkaisun taustalta löytyy toisinaan tarve uskonnolliseen koulutukseen ja yksityiskoulujen lukukausimaksujen tuplaantuminen viimeisen 10 vuoden aikana. Selvästi yleisin peruste on kuitenkin kiusaaminen.
Iso-Britanniassa laki määrittelee oppivelvollisuuden niin väljästi, että se jättää kotiopetukseen huomattavan vapauden. Jotkut noudattavat kotonakin virallisia opetusohjelmia ja hyödyntävät internetin nopeasti laajentuneita opiskeluympäristöjä, mutta toiset näkevät kotiopetuksen vahvuudeksi nimenomaan mahdollisuuden noudattaa omalle lapselle sopivaa rytmiä ja yksilöllisiä opetusmenetelmiä.
Vaikka kotiopetus ei koskaan ole Briteissä ollut laitonta (”koulupakko” on tietääkseni Euroopassa vain Saksassa) nykymuodossaan se on uusi ilmiö. 1970-luvulla lapsiaan opettivat sellaiset radikaalit vanhemmat, jotka suhtautuivat kriittisesti yhteiskuntaan ja massakoulutukseen sen uusintajana. Vielä tuolloin kotiopetus riitti huostaanottoperusteeksi, joten nämä vanhemmat ottivat ison riskin. Sittemmin kotiopetuksesta on tullut enemmän valtavirtaa. Silti se on edelleen voimakas kannanotto jo siksi, että useimmiten se merkitsee perheen tulotason laskua vanhemman jäädessä kotiin. Vaikka ilmiötä pidetään keskiluokkaisena, lähes puolet kotona lapsia opettavista perheistä ansaitsee alle kansallisen keskiarvon, 17 % alle 13 000 euroa vuodessa.
Vasemmistolle yleinen ja yhtäläinen peruskoulujärjestelmä on pyhä, sillä se saavutettiin kovalla työllä ja onkin ilmeisesti kokeilluista parhaiten toimiva systeemi silloin, kun tavoitteena on koulutuksellinen tasa-arvo. Peruskoulun alkuaikoina kotiopetusta tietenkin oli paljon, mutta vain eliitin lapsille – vastaavan tarjoaminen koko väestölle ei olisi ollut mahdollista. Ihmisten materiaalisten perustarpeiden tyydyttäminen vaatii koko ajan vähemmän työtunteja ja toisaalta peruskoulut tuntuvat vastaamaan toisten lasten tarpeisiin paljon toisia paremmin (esimerkkinä ”erityistä huolenpitoa vaativien lasten” lasten huima lisääntyminen ja sukupuolten väliset menestyserot). Siten kysymys kotiopetuksesta asettuu uudella tavalla kiinnostavaksi.
Kotiopetuksesta löytyy argumentteja sekä puolesta että vastaan. Usein epäillään, että koulua käymättömien lasten sosiaaliset taidot eivät kehity riittävästi, mutta toisaalta brittiartikkelin mukaan lapsia nimenomaan suojellaan kotiopetuksella sellaiselta sosiaaliselta ympäristöltä, joka osoittautuu hallitsemattoman vihamieliseksi. Jotkut huolehtivat siitä, miten jatkuvasti vanhempiensa valvonnassa olevat lapset kykenevät lainkaan itsenäistymään – uhka on varmasti todellinen, mutta jos on sattunut saamaan riittävän viisaat vanhemmat, kotiopetus mahdollistaa koulua suuremman itseohjautuvuuden. On myös väitetty, että yleistyessään kotiopetuksella voi olla ikäviä seurauksia laajemmalle yhteiskunnalliselle tasa-arvolle, kun yhteiskuntaryhmät eivät sosiaalistu toisiinsa yhteisen koulutusjärjestelmän kautta ja toisaalta rikkailla ei ole motiivia huolehtia julkisen koulutuksen laadusta, josta heidän omat lapsensa eivät hyödy. Kuitenkin ainakin Briteissä kotiopetuksesta on pikemminkin tullut ”köyhän miehen yksityiskoulu”, siihen turvautuvat vanhemmat, jotka panostavat lastensa koulutukseen mutta eivät ole riittävän varakkaita koulumaksuihin.
Kotiopetuksen suurin lupaus on, että se mahdollistaa oppimisen sellaisilla menetelmillä, jotka vaativat huomattavan paljon ohjausta. (Esimerkiksi antiikin Kreikan filosofiset saavutukset perustuivat pieniin opetusryhmiin ja pitkiin keskusteluihin.) Toisaalta voidaan kysyä, kuinka monella vanhemmalla todella on tällaiseen tarvittavat kyvyt, resurssi ja motiivit. Parhaimmillaan kotikoulu voi edistää kriittistä ajattelua, mutta selloinkin se johtaa helposti marginalisoitumiseen.
Kotiopetus on huomattavan yleistä Yhdysvalloissa, jonka julkinen koulutusjärjestelmä ei ole kovin hyvässä kuosissa. Yksityiskoulujen tarjoama opetus käy kalliiksi, minkä lisäksi maassa on paljon perheitä, jotka valitsevat kotiopetuksen uskonnollisista syistä. Myös Briteissä ratkaisun taustalta löytyy toisinaan tarve uskonnolliseen koulutukseen ja yksityiskoulujen lukukausimaksujen tuplaantuminen viimeisen 10 vuoden aikana. Selvästi yleisin peruste on kuitenkin kiusaaminen.
Iso-Britanniassa laki määrittelee oppivelvollisuuden niin väljästi, että se jättää kotiopetukseen huomattavan vapauden. Jotkut noudattavat kotonakin virallisia opetusohjelmia ja hyödyntävät internetin nopeasti laajentuneita opiskeluympäristöjä, mutta toiset näkevät kotiopetuksen vahvuudeksi nimenomaan mahdollisuuden noudattaa omalle lapselle sopivaa rytmiä ja yksilöllisiä opetusmenetelmiä.
Vaikka kotiopetus ei koskaan ole Briteissä ollut laitonta (”koulupakko” on tietääkseni Euroopassa vain Saksassa) nykymuodossaan se on uusi ilmiö. 1970-luvulla lapsiaan opettivat sellaiset radikaalit vanhemmat, jotka suhtautuivat kriittisesti yhteiskuntaan ja massakoulutukseen sen uusintajana. Vielä tuolloin kotiopetus riitti huostaanottoperusteeksi, joten nämä vanhemmat ottivat ison riskin. Sittemmin kotiopetuksesta on tullut enemmän valtavirtaa. Silti se on edelleen voimakas kannanotto jo siksi, että useimmiten se merkitsee perheen tulotason laskua vanhemman jäädessä kotiin. Vaikka ilmiötä pidetään keskiluokkaisena, lähes puolet kotona lapsia opettavista perheistä ansaitsee alle kansallisen keskiarvon, 17 % alle 13 000 euroa vuodessa.
Vasemmistolle yleinen ja yhtäläinen peruskoulujärjestelmä on pyhä, sillä se saavutettiin kovalla työllä ja onkin ilmeisesti kokeilluista parhaiten toimiva systeemi silloin, kun tavoitteena on koulutuksellinen tasa-arvo. Peruskoulun alkuaikoina kotiopetusta tietenkin oli paljon, mutta vain eliitin lapsille – vastaavan tarjoaminen koko väestölle ei olisi ollut mahdollista. Ihmisten materiaalisten perustarpeiden tyydyttäminen vaatii koko ajan vähemmän työtunteja ja toisaalta peruskoulut tuntuvat vastaamaan toisten lasten tarpeisiin paljon toisia paremmin (esimerkkinä ”erityistä huolenpitoa vaativien lasten” lasten huima lisääntyminen ja sukupuolten väliset menestyserot). Siten kysymys kotiopetuksesta asettuu uudella tavalla kiinnostavaksi.
Kotiopetuksesta löytyy argumentteja sekä puolesta että vastaan. Usein epäillään, että koulua käymättömien lasten sosiaaliset taidot eivät kehity riittävästi, mutta toisaalta brittiartikkelin mukaan lapsia nimenomaan suojellaan kotiopetuksella sellaiselta sosiaaliselta ympäristöltä, joka osoittautuu hallitsemattoman vihamieliseksi. Jotkut huolehtivat siitä, miten jatkuvasti vanhempiensa valvonnassa olevat lapset kykenevät lainkaan itsenäistymään – uhka on varmasti todellinen, mutta jos on sattunut saamaan riittävän viisaat vanhemmat, kotiopetus mahdollistaa koulua suuremman itseohjautuvuuden. On myös väitetty, että yleistyessään kotiopetuksella voi olla ikäviä seurauksia laajemmalle yhteiskunnalliselle tasa-arvolle, kun yhteiskuntaryhmät eivät sosiaalistu toisiinsa yhteisen koulutusjärjestelmän kautta ja toisaalta rikkailla ei ole motiivia huolehtia julkisen koulutuksen laadusta, josta heidän omat lapsensa eivät hyödy. Kuitenkin ainakin Briteissä kotiopetuksesta on pikemminkin tullut ”köyhän miehen yksityiskoulu”, siihen turvautuvat vanhemmat, jotka panostavat lastensa koulutukseen mutta eivät ole riittävän varakkaita koulumaksuihin.
Kotiopetuksen suurin lupaus on, että se mahdollistaa oppimisen sellaisilla menetelmillä, jotka vaativat huomattavan paljon ohjausta. (Esimerkiksi antiikin Kreikan filosofiset saavutukset perustuivat pieniin opetusryhmiin ja pitkiin keskusteluihin.) Toisaalta voidaan kysyä, kuinka monella vanhemmalla todella on tällaiseen tarvittavat kyvyt, resurssi ja motiivit. Parhaimmillaan kotikoulu voi edistää kriittistä ajattelua, mutta selloinkin se johtaa helposti marginalisoitumiseen.
1.6.08
Raksojen urakkatyöstä
Rakennusalalla tehdään aikapalkan lisäksi myös urakoita. Tällöin osa palkasta maksetaan tavalliseen tapaan tunneittain, mutta työn valmistuttua urakka mitataan ja jäljelle jäänyt osa sovitusta hinnasta jaetaan. Urakkaa voi tehdä yksinkin, mutta suurimmissa urakkaporukoissa on kaikki keskeiset rakentamisen ammattiryhmät. Porukan puolesta urakat neuvottelee nokka, jonka on siis tunnettava alansa hyvin ja osattava laskea urakan suuruus. Se ei ole mikään pikkujuttu: kyse saattaa olla kokonaisen kerrostalon tai supermarketin rakennustyöstä.
Usein urakoissa päästään merkittävästi aikapalkkaa korkeammille keskituntiansioille, mutta aina näin ei ole. Työtapa kuitenkin on erilainen: siinä missä aikapalkkalaisilla on työnantajan määräämä työnjohtaja, urakkaporukoissa työläiset sopivat keskenään, kuka tekee mitäkin, milloin ja kenen kanssa. Tämän itsenäisyyden takia urakat ovat haluttuja. Myös työnjohto hyötyy, sillä sen vastuulle työprosessissa jää lähinnä tarvikkeiden toimittaminen ajoissa.
Minua kiinnostaa se, millaisia työläisiä urakkatyöstä syntyy. Rakennusalan muutenkin prekaariin luonteeseen yhdistyy siinä kokonaisuuden hallinnan, yhteistoiminnan ja oikeuksistaan huolehtimisen vaatimukset. Myös tuoton jakoperusteista työläiset päättävät itse: joissakin porukoissa se tapahtuu aikapalkan tavoin palkkaluokittain, mutta usein palkkaerot ovat kapeampia, jolloin pienituloisimmat hyötyvät suhteessa eniten. Tiedän porukan, jossa potti pistettiin tasan kaikkien kesken, tehtyjen työtuntien mukaan. Vastaavaa en ole tavannut muualla työelämässä, sillä on täytynyt olla huomattava vaikutus ryhmän sisäiseen dynamiikkaan.
Marxin aikalaiset unelmoivat, että eräänä päivänä työläiset valtaavat tehtaat ja pyörittävät niitä ilman kapitalistia. Se ei koskaan toteutunut. Fordismi pilkkoi tuotannon niin pieniin osiin, ettei työläisillä ollut mahdollisuutta kehittää taitoja, joita tehtaan koko toiminnan sisäistäminen olisi edellyttänyt. Tehtaiden valtaaminen esimerkiksi osuustoiminnalle ei ollut realistista. (Tosin täytyy sanoa, että fordismin ajoista myös teollisuustyö on muuttunut paljon. Nykyisellään osittamista ja standardointia harjoitetaan ilmeisesti eniten palvelualojen matalapalkkatöissä...)
Olen viime viikkoina miettinyt, voisiko raksojen urakkatyön kaltaisissa paikoissa syntyä sellaista vastarinnan potentiaalia, jota perinteinen työn järjestys ei mahdollistanut. Jos tulevaisuuden työväenluokassa on toivoa yhteiskunnallisesta heräämisestä, niin se on niissä työläisissä, joilla on kokemusta vaikuttamisesta omiin työskentelyoloihin. Tällaisia epävarmuuteen tottuneita, itsenäisiä, päteviä, valppaita, solidaarisia ja reiluja ihmisiä olen tavannut erityisen tiheässä uarkkaporukoista.
Usein urakoissa päästään merkittävästi aikapalkkaa korkeammille keskituntiansioille, mutta aina näin ei ole. Työtapa kuitenkin on erilainen: siinä missä aikapalkkalaisilla on työnantajan määräämä työnjohtaja, urakkaporukoissa työläiset sopivat keskenään, kuka tekee mitäkin, milloin ja kenen kanssa. Tämän itsenäisyyden takia urakat ovat haluttuja. Myös työnjohto hyötyy, sillä sen vastuulle työprosessissa jää lähinnä tarvikkeiden toimittaminen ajoissa.
Minua kiinnostaa se, millaisia työläisiä urakkatyöstä syntyy. Rakennusalan muutenkin prekaariin luonteeseen yhdistyy siinä kokonaisuuden hallinnan, yhteistoiminnan ja oikeuksistaan huolehtimisen vaatimukset. Myös tuoton jakoperusteista työläiset päättävät itse: joissakin porukoissa se tapahtuu aikapalkan tavoin palkkaluokittain, mutta usein palkkaerot ovat kapeampia, jolloin pienituloisimmat hyötyvät suhteessa eniten. Tiedän porukan, jossa potti pistettiin tasan kaikkien kesken, tehtyjen työtuntien mukaan. Vastaavaa en ole tavannut muualla työelämässä, sillä on täytynyt olla huomattava vaikutus ryhmän sisäiseen dynamiikkaan.
Marxin aikalaiset unelmoivat, että eräänä päivänä työläiset valtaavat tehtaat ja pyörittävät niitä ilman kapitalistia. Se ei koskaan toteutunut. Fordismi pilkkoi tuotannon niin pieniin osiin, ettei työläisillä ollut mahdollisuutta kehittää taitoja, joita tehtaan koko toiminnan sisäistäminen olisi edellyttänyt. Tehtaiden valtaaminen esimerkiksi osuustoiminnalle ei ollut realistista. (Tosin täytyy sanoa, että fordismin ajoista myös teollisuustyö on muuttunut paljon. Nykyisellään osittamista ja standardointia harjoitetaan ilmeisesti eniten palvelualojen matalapalkkatöissä...)
Olen viime viikkoina miettinyt, voisiko raksojen urakkatyön kaltaisissa paikoissa syntyä sellaista vastarinnan potentiaalia, jota perinteinen työn järjestys ei mahdollistanut. Jos tulevaisuuden työväenluokassa on toivoa yhteiskunnallisesta heräämisestä, niin se on niissä työläisissä, joilla on kokemusta vaikuttamisesta omiin työskentelyoloihin. Tällaisia epävarmuuteen tottuneita, itsenäisiä, päteviä, valppaita, solidaarisia ja reiluja ihmisiä olen tavannut erityisen tiheässä uarkkaporukoista.
4.5.08
Tanssii sosiologin kanssa...
On olemassa ammatteja, joista on seuraelämässä hyötyä. Esimerkiksi palomiehet, raksamiehet ja poliisit sijoittuvat ”seksikkäin ammatti” –gallupeissa korkealle, jolloin voisi olettaa, että työstään kannattaa mainita iltaelämässäkin. Toista se on meidän yhteiskuntatieteilijöiden kohdalla.
Kävinpä eilen tanssiravintolassa ja kivaa oli. Viime kerrasta on vähän aikaa, mutta tanssi on kuin etnografinen kenttätyö: kun sen kerran oppii, taito palaa helposti mieleen. Keskikaupungin ravintolat ovat siitä mukavia, että siellä kaltaiseni keskivertotanssijakin pärjää mainiosti. Ja kun ei hirveästi tallo varpaita, hakijat tulevat kysymään uudestaan, kunhan vain muistaa yhden säännön:
Älä ikinä, ikinä, ikinä kerro olevasi sosiologi.
Jostain syystä miehet muuttuvat sen jälkeen kummallisiksi. Rento small talk alkaa takellella. Kappale tanssitaan loppuun vaivautuneessa hiljaisuudessa, jonka jälkeen minut palautetaan kiireesti pöytääni. Uutta hakua ei kannata jäädä odottelemaan. Näin on käynyt usein ennenkin, olin vain ehtinyt unohtaa.
En ole koskaan oikein päässyt selvyyteen, miksi sosiologia hylkii tanssitaitoisia miehiä. Sosiologithan ovat kiinnostavia, fiksuja, sosiaalisia ja usein myös tunnollisia juhlijoita! (Ja ei, kyse ei ole poliittisesti epäkorrekteista tutkimusaiheistani - niin pitkälle en yleensä esittelyssä pääse.)
Jos tästä vielä tanssimaan lähden, täytyy varmaan naamioitua palomieheksi.
Kävinpä eilen tanssiravintolassa ja kivaa oli. Viime kerrasta on vähän aikaa, mutta tanssi on kuin etnografinen kenttätyö: kun sen kerran oppii, taito palaa helposti mieleen. Keskikaupungin ravintolat ovat siitä mukavia, että siellä kaltaiseni keskivertotanssijakin pärjää mainiosti. Ja kun ei hirveästi tallo varpaita, hakijat tulevat kysymään uudestaan, kunhan vain muistaa yhden säännön:
Älä ikinä, ikinä, ikinä kerro olevasi sosiologi.
Jostain syystä miehet muuttuvat sen jälkeen kummallisiksi. Rento small talk alkaa takellella. Kappale tanssitaan loppuun vaivautuneessa hiljaisuudessa, jonka jälkeen minut palautetaan kiireesti pöytääni. Uutta hakua ei kannata jäädä odottelemaan. Näin on käynyt usein ennenkin, olin vain ehtinyt unohtaa.
En ole koskaan oikein päässyt selvyyteen, miksi sosiologia hylkii tanssitaitoisia miehiä. Sosiologithan ovat kiinnostavia, fiksuja, sosiaalisia ja usein myös tunnollisia juhlijoita! (Ja ei, kyse ei ole poliittisesti epäkorrekteista tutkimusaiheistani - niin pitkälle en yleensä esittelyssä pääse.)
Jos tästä vielä tanssimaan lähden, täytyy varmaan naamioitua palomieheksi.
1.5.08
Hyvinvointivaltion puolustamisesta
Maanantaina julkaistiin pamfletti Puolueiden kriisi, jossa yhtenä kirjoittajana minäkin. Oma artikkelini Onko vasemmistosta haastajaksi? käsitteli lähinnä Vasemmistoliiton muutospotentiaalia. Tässä blogimerkinnässä kiinnitän huomiota vain tekstin yhteen sivujuonteeseen, ns. hyvinvointivaltion puolustamiseen nykyvasemmistolaisuuden ytimenä.
Mielestäni vasemmiston uusi nousu edellyttää hyvä valtio vastaan paha yksityissektori –dikotomian purkamista. Kun voittoa tavoittelematon järjestökenttä tarjoaa yhä suuremman osan hyvinvointipalveluista ja julkista sektoria hallinnoidaan markkinalogiikalla, ei ole olemassa mitään puhdasta ja pyhää hyvinvointivaltiota pelastettavaksi. Todellinen ristiriita ei ole julkisen ja yksityisen sektorin, vaan yksityisen ja yhteisen omistamisen välillä.
Valtio sisältää mahdollisuuden omistuksen demokraattiseen kontrolliin, mutta nykyisellään sen ensisijainen tavoite on kapitalismin tukeminen. Juuri valtio luo uusliberalismille markkinoita ja vahvistaa yksityisomistuksen lainsuojan. Tehyn työtaistelun yhteydessä säädetty pakkotyölaki opetti, että tarpeen tulle valtio on valmis uhraamaan talouselämälle jopa oman perustuslakinsa takaamat oikeudet.
Samassa pamfletissa myös Ruurik Holm pohtii hyvinvointivaltio-ideologian ja vasemmiston suhdetta. Hän kirjoittaa, että vasemmiston itsemäärittelyssä julkisten palvelujen puolustajaksi on ainakin kolme strategista ongelmaa: Ensinnäkin se katsoo taaksepäin, puolustaa vanhaa ja siten vaikuttaa konservatiiviselta, mistä johtuen jokainen poliittinen kompromissi merkitsee luopumista jo kertaalleen saavutetuista eduista, siis häviötä. Kolmanneksi, vasemmisto ei Holmin mukaan ole kyennyt perustelemaan poliittisesti, miksi palvelujen julkinen tuottaminen on hyvä asia.
Ongelman ratkaisuksi Holm ehdottaa radikaalia osallistuvaa vaikuttamista. Julkisesti tuotetuista palveluista tulee ylivoimainen vaihtoehto silloin, kun niiden kehittäminen voi tapahtua oikeasti kansalaisten valvonnassa. Ylhäältä hierarkkisesti johdetun hyvinvointivaltiomallin sijaan Holm tarjoaa useita keskenään kilpailevia, voittoa tuottamattomia ja julkisrahoitteisia toimijoita.
Mielestäni vasemmiston uusi nousu edellyttää hyvä valtio vastaan paha yksityissektori –dikotomian purkamista. Kun voittoa tavoittelematon järjestökenttä tarjoaa yhä suuremman osan hyvinvointipalveluista ja julkista sektoria hallinnoidaan markkinalogiikalla, ei ole olemassa mitään puhdasta ja pyhää hyvinvointivaltiota pelastettavaksi. Todellinen ristiriita ei ole julkisen ja yksityisen sektorin, vaan yksityisen ja yhteisen omistamisen välillä.
Valtio sisältää mahdollisuuden omistuksen demokraattiseen kontrolliin, mutta nykyisellään sen ensisijainen tavoite on kapitalismin tukeminen. Juuri valtio luo uusliberalismille markkinoita ja vahvistaa yksityisomistuksen lainsuojan. Tehyn työtaistelun yhteydessä säädetty pakkotyölaki opetti, että tarpeen tulle valtio on valmis uhraamaan talouselämälle jopa oman perustuslakinsa takaamat oikeudet.
Samassa pamfletissa myös Ruurik Holm pohtii hyvinvointivaltio-ideologian ja vasemmiston suhdetta. Hän kirjoittaa, että vasemmiston itsemäärittelyssä julkisten palvelujen puolustajaksi on ainakin kolme strategista ongelmaa: Ensinnäkin se katsoo taaksepäin, puolustaa vanhaa ja siten vaikuttaa konservatiiviselta, mistä johtuen jokainen poliittinen kompromissi merkitsee luopumista jo kertaalleen saavutetuista eduista, siis häviötä. Kolmanneksi, vasemmisto ei Holmin mukaan ole kyennyt perustelemaan poliittisesti, miksi palvelujen julkinen tuottaminen on hyvä asia.
Ongelman ratkaisuksi Holm ehdottaa radikaalia osallistuvaa vaikuttamista. Julkisesti tuotetuista palveluista tulee ylivoimainen vaihtoehto silloin, kun niiden kehittäminen voi tapahtua oikeasti kansalaisten valvonnassa. Ylhäältä hierarkkisesti johdetun hyvinvointivaltiomallin sijaan Holm tarjoaa useita keskenään kilpailevia, voittoa tuottamattomia ja julkisrahoitteisia toimijoita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
