Anna Kontulan blogi

Blogini on muuttanut

2011-10-15T18:11:00.000+03:00

Tämä sivu lopetetaan pian ja blogia päivitetään jatkossa osoitteeseen www.annakontula.fi/blogi

Huokea majoituskeskus jo auttaisi

2011-08-30T23:08:00.002+03:00

Olen vakavasti huolissani viranomaisten toiminnasta Kalasataman tyhjennysten yhteydessä. Näyttää siltä, että operaatiota ei edes yritetty hoitaa pienimmän haitan periaatteella - tulkkien sijaan paikalle tultiin selkeästi ylimitoitetun mellakkavarustuksen kanssa. Kalasataman leirissä asuneet romanit eivät aluksi ymmärtäneet, mitä poliisi halusi. Kun tulkkaus saatiin, ei asukkailla ollut aikaa kerätä vähäistä omaisuuttaan, vaan osa teltoista ja autoista jäi ripeästi pystytettyjen aitojen taakse.

Kaupunki kehotti ihmisiä muuttamaan Rastilan leirintäalueelle. Kehotusta voisi pitää enemmän yrityksenä pestä kädet, sillä täytyyhän virkamiestenkin ymmärtää, ettei näillä ihmisillä ole varaa maksaa asumisestaan satojen eurojen leirimaksuja. Sitäpaitsi osalta olivat leiriytymisvarusteet jääneet Kalasatamaan. Kun eivät muutakaan keksineet, ihmiset kokoontuivat Senaatintorille. Siellä satoi. Edelleen runsaslukuinen poliisi kielsi pystyttämästä telttoja.

Suomessa jokamiehenoikeudet takaavat laajat oikeudet parin päivän leiriytymiseen, mutta sitten on taas lähdettävä liikkeelle. Suurin osa Suomessa oleskelevista Romanian romaneista on häädetty jo aikaisemmin ja he pysyttelevät pakon edessä jatkuvassa liikkeessä, nukkuen aina muutaman yön samassa paikassa. Nyt myös Kalasataman väki on liitetty tähän kodittomien ikiliikkujaan.

Vaikka romanien köyhyyteen ja oikeudettomuuteen liittyvät ongelmat ovat syntyjään Romaniasta, hurskastelu ”avusta lähtömaihin” ei poista ihmisiä Senaatintorilta. Euroopan unionin vapaa liikkuvuus koskee myös köyhiä ihmisiä, vaikka se ei Suomen viranomaisia miellyttäisikään. Siksi Suomen - tässä tapauksessa Helsingin kaupungin - on nyt valittava puolensa: haluammeko seistä Romanian hallituksen rinnalla syventämässä romanien syrjintää, köyhyyttä ja turvattomuutta, vai yritämmekö toimia toiseen suuntaan?

Tilannetta auttaisi huokea majoituskeskus, jossa voisi viipyä muutaman kuukauden kerrallaan. Se voitaisiin perustaa esimerkiksi tyhjään kouluun tai toimistorakennukseen, joita nyt seisotetaan tyhjillään. Perhe voisi vuokrata käyttöönsä lukollisen huoneen ja valmistaa ateriansa yhteiskeittiöissä. keskus voisi helpottaa myös muiden vierastyöläisten asuntopulaa.

Romanit ovat yhtä päteviä huolehtimaan itsestään kuin kuka tahansa muukin, kunhan heille annetaan siihen mahdollisuus. He ovat myös valmiita maksamaan asumisestaan, kunhan vuokra on tulotasoon nähden realistinen.

Jos haluamme elää sivistysvaltiossa, meidän on tehtävä sivistyneitä ratkaisuja. lasten seisottaminen sateessa ei kuulu niihin.

Konttauskypärä

2011-08-14T15:44:00.000+03:00

Se on oiva esimerkki lapsille suunnatun turvateollisuuden rajattomuudesta. On sopimatonta edes kysyä, miten ihmeessä aikaisemmat sukupolvet ovat selviytyneet ilman konttauskypärää. Lapsihan on aarteista kallisarvoisin, ja varmuus on aina varminta. Kun vauva syntyy, häntä saattaa kotona odottaa jo satojen eurojen edestä portteja, lukkoja, kameroita ja pehmusteita.

Lapset ovat tiukemmassa seurannassa kuin koskaan aikaisemmin. Siinä missä 1950-luvun tenavat leikkivät kilometrien reviirillä, samanikäinen nykylapsi ei välttämättä saa mennä yksin omaa korttelia kauemmaksi. Kodin sääntöjä täydentävät turvavälineteollisuus, nettisensuuri ja koulujen valvontakamerat. Teinien jäljittämiseen myydään jo siruteknologiaa.

Turvabuumi ei selity sillä, että Suomi olisi muuttunut vaarallisemmaksi. Keskeiset lastentaudit on saatu hallintaan ja nuorten päihteiden käyttö kääntynyt laskuun, tupakasta puhumattakaan. Tilastojen mukaan myös lapsiin kohdistuvat hyökkäykset ovat vähentyneet. Liikennettä on toki koko ajan enemmän, mutta vastaavasti esimerkiksi hevosiin, kaivonkansiin ja myrkylliseen lipeään liittyvät onnettomuudet ovat hävinneet – kaikki aikaisemmin tavallisia lasten kuolinsyitä.

Todellisia riskejä paremmin ilmiötä voikin selittää yhteiskunnan keskiluokkaistuminen, jonka seurauksena osalla vanhemmista on nyt käytettävissä historiallisen paljon aikaa ja rahaa. Lapsiin panostetaankin tavalla, jota 1960-luvun työläisperhe ei olisi voinut kuvitella. Silloin lapsista huolehtiminen tarkoitti ensisijaisesti ruuan ja vaatteiden turvaamista. Vanhempien ja lasten yhteinen aika oli se, mitä töiltä ja kotitöiltä jäi, eikä kypäriä käytetty edes pyöräillessä, konttaamisesta puhumattakaan. Suuri osa ekaluokkalaisista vietti iltapäivät ilman aikuisten valvontaa, mitä nykyään pidetään lähes heitteillejättönä.

Keskiluokkaistumisen myötä vanhemmuuden normi on tiukentunut. Vaikka elämän helpottuminen on hyvä asia, se voi johtaa myös lapsen vapauden ja itsenäistymiskehityksen vaarantaviin ylilyönteihin. Kasvatuskulttuurimme alkaa lähestyä yhdysvaltalaista mallia, jossa ainoastaan köyhät (lue: huonot) vanhemmat päästävät lapsensa yksin kouluun tai harrastuksiin.

Ja kuitenkin historiallisen moni suomalaislapsi kokee turvattomuutta. Nykylapsen suurimpia uhkia kun ovat koulukiusaaminen, ilmastonmuutos ja pelko elämänhallinnan menetyksestä – eikä niistä mihinkään auta konttauskypärä.

(Kirjoitettu Lehtiyhtymälle 13.8.2011)

Tunti tunnilta

2011-07-29T20:49:00.001+03:00

Suomalainen supermarketti muistuttaa nykyään tosi-tv:n eloonjäämisformaattia. Pelimerkkeinä ovat työtunnit. Myyjät yrittävät kahmia näitä itselleen niin paljon, että palkalla pärjäisi. Työnantajapuoli taas pyrkii jakamaan tunteja siten, että kauppa pyörisi mahdollisimman halvalla.

Useimmissa suurissa kaupoissa noudatetaan liiketoimintaoppia, jossa riskit keskitetään osa-aikaisille työntekijöille. Taattuja viikkotunteja voi olla kolme tai kolmekymmentä, kuitenkin niin vähän, ettei palkalla tahdo saada jääkaappiaan täytettyä. Varmojen tuntien ja elämiseen riittävän palkan välille jää harmaa alue, jossa vallitsee tavarahyllyviidakon vahvimman laki.

Isoissa marketeissa 70-80 prosenttia työntekijöistä kiinnitetään osa-aikaisella sopimuksella. Noin puolet heistä on opiskelijoita, joille järjestely sopii elämäntilanteeseen ja palkka kattaa vain osan toimeentulosta. Toinen puoli koostuu kuitenkin opiskeluvaiheen ohittaneista ja usein perheellisistä naisista. Heille osa-aikaisuus tarkoittaa köyhyyttä ja jatkuvaa lisätuntien kärkkymistä. Kun kaupat ovat auki joka päivä, myös myyjät ovat jatkuvasti töissä tai työvalmiudessa.

Omistajalle osa-aikaisuus on selvää rahaa. Suhdannetappiot voi niistää suoraan palkkakustannuksista ja toimeentulon epävarmuus tuottaa kuuliaista työvoimaa. Palvelualojen ammattiliiton mukaan on tavallista, että ”hankalia työntekijöitä” rangaistaan vetämällä työtunnit minimiin. Kilpailu niukoista tunneista nakertaa työpaikan sisäistä henkeä ja ehkäisee järjestäytymistä. Ristiriitojen keinotekoinen rakentaminen sopii hyvin tositelkkariin, mutta tosielämässä myös seuraukset ovat valitettavan todellisia.

Markettien myynti on sen verran vakaata, että halutessaan ne voisivat mainiosti tarjota halukkaille kokoaikaisia työsopimuksia. Kysymys ei ole siitä, että talousvaikeuksiin joutuneet yritykset nipistäisit henkilöstömenoista. Pikemminkin näyttää siltä, että mitä paremmin kaupalla menee, sitä heikommilla ehdoilla siellä tehdään töitä. Viime kädessä tämän voiton kustantavat veronmaksajat, kun myyjien riittämätöntä palkkaa on täydennettävä asumistuella.

(Julkaistu Pirkanmaan sanomissa 13.7.)

Valussa Euroopan rautanyrkki?

2011-07-03T22:32:00.001+03:00

Ei minua huoleta, että eurooppalaisten veronmaksajien rahoja syydetään pankeille perään kyselemättä tai vastuullisia etsimättä. Se on epäreilua ja huolimatonta, mutta lopultakin vain rahaa.

Enemmän huolettavat ne sopimusehdot, joilla rahaa jaetaan. Esimerkiksi Portugalin tukipaketissa on kaikkiaan 222 pienellä präntättyä kohtaa, jotka sisältävät leikkauksia palkoista, sosiaaliturvasta ja kouluilta. Lisäksi edellytetään strategisesti tärkeän valtion omaisuuden polkumyyntiä. Listalla ovat satamien, lentokenttien ja energiayhtiöiden yksityistämiset.

Velkaantuneille maille tarjotaan sellaista uusliberalismin matokuuria, että jos ei tauti vielä tapa, lääkkeet sen varmasti tekevät.

Sopimusehdoista syntyy negatiivinen kierre, jossa vaaditut leikkaukset vähentävät kulutuskysyntää ja siten vaikeuttavat kotitalouksien ja yritysten mahdollisuuksia selvitä veloistaan. Tämä puolestaan kasvattaa pankkien roskalainataakkaa, pienentää valtion verotuloja ja lisäävät työttömyyden kustannuksia.

Suomalaiset ovat syyttömiä tilanteeseen ja siksi aiheesta harmissaan, kun nyt joutuvat maksumiehiksi. Toisaalta, eivät tätä sotkua tehneet myöskään velkamaiden kansalaiset. Meidän rahamme voimalla heidät pannaan luopumaan sosiaaliturvasta, palveluista ja työoikeuksista. Ei ihme, että myös kreikkalaisia ja portugalilaisia harmittaa.

Samaan aikaan Euroopan keskuspankki valmistelee pysyvää rahastoa, jolla varmistettaisiin ylikansallinen pankkituki myös tulevaisuudessa. Sen myötä Eurooppaan vakiinnutetaan vastuuton ja riskitön luototustoiminta, jonka myötä maa toisensa jälkeen ajautuu kriisiin ja pakotetaan uusliberalisointiohjelmiin. Monet asiantuntijat ovat arvostelleet, ettei tällainen vakaussopimus suinkaan vakautta tuo, päinvastoin: nyt rakennetaan turvattomuuden, tukahdutettujen talouksien ja kasvavien tuloerojen Eurooppaa.

Vaihtoehtojakin olisi. Voitaisiin vaatia pankkeja vastuuseen löyhästä luototuksestaan ja puhdistamaan roskalainat taseistaan. Voitaisiin ohjata velkamaat hallittuun sovitteluun, jossa ulkopuolista tukea suunnataan peruspalvelujen ja työpaikkojen turvaamiseen.

Toimenpiteiden kattamiseksi voitaisiin säätää rahoitusmarkkinaveroja. Mikäli pankkitukiin olisi turvauduttava, olisi vastineeksi vaadittava pankkien osittaista kansallistamista.

Ei muutaman maan velkaantuminen tarkoita vielä Euroopan loppua. Sen sijaan vakaussopimus, siitä ei voi olla varma

(Julkaistu Lehtiyhtymän paikallislehdissä 3.7.2011)

Aborttikysymykseen on vain vääriä vastauksia

2011-06-29T13:40:00.000+03:00

Aborttikeskustelu käydään tasaisin väliajoin aika lailla saman kaavan mukaan. Nyt se on täällä taas, sillä kristillisdemokraattien vaatimuksesta hallitusohjelmaan tuli kirjaus lainsäädännön tarkastelusta. Sen mukaan raskauden keskeytyksen saa julkisen terveydenhuollon palveluna ja pääsääntöisesti aina 12. raskausviikkoon saakka. Samalla tarvetta keskeytysten määrään pyritään vähentämään seksivalistuksella, ehkäisyvälineiden saatavuudella ja lapsiperheiden riittävällä sosiaaliturvalla.

Niin kuin hallitusneuvotteluissakin kävi, usein abortin vastustajat käyttävät ensimmäisen keskusteluvuoron. He vetoavat elämän pyhyyteen, erityisesti syntymättömän lapsen elämän. Miten poliitikot voisivat noin vain päättää, että 11-viikkoainen sikiö on pelkkä solumöykky, kun sitä vain viikkoa myöhemmin vaalitaan ihmisvauvana?

Tähän vastapuolella on tapana muistuttaa, että myös abortin kieltämiseen liittyy vakavia eettisiä ongelmia. Vuosituhansien ajan on naisia painostettu, pakkonaitettu ja raiskattu raskaaksi. Päätöksiä hedelmöittymisestä ovat tehneet miehet, vaikka seuraukset kaatuvat naisten harteille. Lapsen syntymä ei ole vain avuton ensihymy ja söpöjen pikkujalkojen tepsutusta, se voi merkitä myös köyhyyttä, väsymystä tai väkivaltaa. Naiset ovat saaneet maksaa hedelmöittymisestä nuoruutensa, vapautensa, hampaansa ja monesti henkensäkin. Eikö naiselle kuulu oikeus päättää omasta ruumiistaan, siinä kuin miehillekin?

Ristiriita on sovittamaton. Lopulta keskustelussa päädytäänkin takaisin mykkäkouluun, joka jatkuu aina seuraavaan ryöpsähdykseen saakka.

Jos unohdetaan hetkeksi nämä suuret periaatteelliset kysymykset syntymästä, elämästä ja vapaudesta, Suomen malli näyttäisi kuitenkin toimivan hyvin. Turvallisen abortin mahdollisuus on vienyt leivän ”enkelintekijöiltä”, joiden käsiin aikaisemmin kuoli tuhansia naisia. Myös abortin vastustajilla pitäisi olla syytä tyytyväisyyteen, sillä Suomessa tehdään tosiasiallisesti vähemmän keskeytyksiä kuin niissä maissa, joissa lainsäädäntö on tiukempaa. Kun suomalainen malli ei siis kärsi mistään välittömästä kriisistä, nyt voisi olla tilaa pohtia, mitä uusia näkökulmia yhteiskunnallinen muutos on tuonut aborttipolitiikkaan.

Olisi aika keskustella esimerkiksi siitä, miten miesliikkeen heräämisen tulisi vaikuttaa aborttioikeuksiin. Julkisuudessa on näkynyt joitakin vaatimuksia miehen oikeudesta olla tulematta vanhemmaksi, mutta entä toisin päin? Kun hedelmöittyminen on ehkäisyvälineiden myötä paremmin naisten kuin miesten käsissä ja samaan aikaan miehet kantavat yhä enemmän vastuuta syntyvien lasten hoivassa, eikö tämän muutoksen pitäisi heijastua myös siihen, kuka ja millä ehdoin voi päättää raskauden keskeytyksestä? Jos esimerkiksi parinkunnan lasten ensisijaisena hoitajana kunnostautunut isä haluaisi pitää lapsen ja urasuuntautunut äiti haluaa keskeytyksen, onko isällä sananvaltaa? Entä miten silloin turvataan naisen ruumiillinen autonomia?

Toinen merkittävä yhteiskunnallinen muutos on lääketieteen kehitys, jonka seurauksena sikiön kehitysvauriot voidaan havaita jo raskauden alkuvaiheessa. Näistä raskaudenkeskeytyksistä ei puhuta, vaikka kaikki perheet ohjataan rutiiniseulontoihin ja yhä useamman abortin takana on sikiön oletettu vammaisuus. Kun seulonnan syytä ei avata vanhempien kanssa, toimenpiteeseen ohjautuvat nekin, jotka aikovat pitää sikiön vammaisenakin.

Tiedetään, että joissakin keräilijäkulttuureissa vammaiset vastasyntyneet tapettiin, koska koko heimon selviytyminen riippui ratkaisevasti sen jäsenten toimintakyvystä. Toisaalta tiedetään myös, että jo kivikauden yhteisöissä saatettiin huolehtia vaikeasti liikuntavammaisista aina aikuiseksi asti. Nyt yhdessä maailman rikkaimmista maista on luotu kattava neuvolajärjestelmä, joka epäsuorasti kannustaa abortoimaan sairaat lapset. Se on rakennettu ilman avointa keskustelua siitä, millaista käsitystä perheestä, ihmisestä ja yhteisöstä se palvelee.

Mikäli lapsi todetaan vammaiseksi, voidaan keskeytys tehdä erikoisluvalla vielä 24. raskausviikolla. Poikkeukselle on lääketieteellinen perusta, kehitysvaurioita ei nimittäin välttämättä havaita aikaisemmin. Samalla laki kuitenkin lähettää piiloviestiä siitä, että terve sikiö arvotetaan ihmiseksi kolmen kuukauden jälkeen, mutta vammainen saa ihmisoikeudet vasta kolme kuukautta myöhemmin. Kun näin vahva eettis-poliittinen linjaus tehdään hiljaisuudessa virkamiestyönä, syntyy ikäviä assosiaatioita rodunjalostusoppeihin.

Joskus politiikassa on hyväksyttävä, ettei kaikkeen ole olemassa oikeaa vastausta. Silloin pitäisi yrittää yhdessä löytää se vähiten väärä.

Hallitusohjelmasta

2011-06-18T00:45:00.005+03:00

Lähes kuukauden väännön jälkeen on päätöksen aika, mennäkö hallitukseen vai oppositioon. Neuvotteluryhmän selkeä enemmistö päätyi suosittamaan hallitukseen menoa. Lopullisen päätöksen tekee puoluevaltuusto yhdessä eduskuntaryhmän kanssa ensi sunnuntaina.

Tässä merkinnässä perustelen lyhyesti, miksi olen sitä mieltä, ettei Vasemmistoliiton pitäisi osallistua hallitukseen. Olen pyrkinyt listaamaan nimenomaan hallitusohjelman pulmakohtia. kokonaiskuvan saamiseksi on siksi hyvä lukea rinnalla jotakin myönteisempää analyysiä tai sitten itse ohjelmaa.

Olen vakuuttunut siitä, että neuvottelijamme ovat tehneet todella hyvää työtä. Aikaa ja vaivaa ei ole säästelty, ja ilman meitä olisi moni asia ohjelmassa varmasti toisin. Erityisen iloinen olen siitä, miten tarmokkaasti ja kaikkia stereotypioita uhmaten näin ay-vasemmiston puolustavan norppia, visioivan tuulipuistoja ja vaativan sukupuolineutraalia avioliittoa – monta kertaa sain olla porukoistani todella ylpeä. Tärkeitä asioita myös saavutettiin, esimerkiksi työttömyysetuuksien (100e) ja toimeentulotuen perusosan (25e) tasokorotukset, lisäydinvoiman torppaus ja nuorisotakuu. Merkittävä asia on myös se, että verotus nyt ensimmäistä kertaa vuosiin kääntyy progressiivisempaan suuntaan.

Silti, tulossa on leikkaushallitus. Säästöt kohdistuvat erityisesti kuntiin, joiden tuloja tiputtaa sekä yhteisöveron alentaminen että valtionosuuksien pienentäminen. Tämä tietysti vaikuttaa suoraan kuntien peruspalveluihin. Hintojen ja palkkojen noustessa jo nollabudjetti merkitsisi kunnissa koulujen lakkauttamisia ja terveyskeskusten kesäsulkuja, miinusbudjetti tietysti enemmän.
- Leikkauksista kärsivät varsinkin pienet, köyhät tai maalaiset kunnat, joille valtionosuudet ovat tärkeä tulolähde. Lisäksi niiden kannettavaksi jäävät maatalouden mittavat säästöt, sekä tietysti se, että tienpidon korjausvelka kasvaa entisestään. Myöskään harvaan asuttujen alueiden joukkoliikenteen rapauttamista ei tällä ohjelmalla pysäytetä.
- Merkittäviä leikkauksia kohdistetaan myös Suomen akatemiaan, yliopistoihin sekä muuhun peruskoulun jälkeiseen rahoitukseen
- Itse pidän ikävänä signaalina sitä, että samaan aikaan kun uusiutuvia energiamuotojen tukia leikataan (25 milj), toteutetaan energiaintensiivisten yritysten huomattavat (lisä-) energiaverohelpotukset (120 milj). Tämä vie uskottavuutta ohjelman kauniilta ympäristömuotoiluilta.
- Kehitysyhteistyömäärärahoja ei leikata, mutta ne jäädytetään vuosiksi 13 ja 14. Se tarkoittaa, että asetetusta 0,7 % tavoitteesta ajaudutaan entistä kauemmaksi. (Vertailu tosin on hankalaa, sillä määrärahojen laskentaperusteita tullaan muuttamaan.)
- Kaikki leikkaukset eivät vielä ole tiedossa: syksyn budjettiriiheen on jätetty 100 miljoonan leikkaustarve ratkaistavaksi.

Edellisten seikkojen lisäksi ohjelmaan liittyy mielestäni merkittäviä epävarmuustekijöitä:
- Osallistuminen hallitusohjelmaan ei tarkoita vain Kreikan mahdollisen lisärahan tukemista. Se tarkoittaa myös, että Vasemmistoliitto sitoutuu äänestämään EU:n vakaussopimuksen puolesta. Oman arvioni mukaan kyseessä on eräs tämän vuosikymmenen tärkeimmistä päätöksistä. Vakaussopimuksessa me asetumme tukemaan IMF-tyyppisten uusliberalisointiohjelmien toteuttamista velkamaissa, esimerkiksi palvelujen yksityistämistä, sosiaaliturvan leikkauksia ja julkisen omaisuuden myyntiä. Eurooppaan ollaan nyt luomassa nyrkkiä, joka entisestään segmentoi pankkien turvattua asemaa ja uhkaa kaikkia vasemmistolle tärkeitä arvoja. Kaiken lisäksi järjestelmästä kaavaillaan sillä tavoin ”itsenäistä”, että hyväksymisen jälkeen on Suomen vaikutusvalta mekanismiin varsin rajattu.
- Tavalliseen tapaan on hallitusohjelmassa mainittu monia hienoja asioita, joihin ei kuitenkaan ole rahoitusta. Näiden osalta voi vain todeta, että jos lisäeuroja ei jostain ilmaannu, jäävät kirjauksetkin toteutumatta. Tähän ryhmään kuuluvat omalta neuvottelualueeltani mm. eläinten oikeuksien parantaminen, luomu- ja lähituotannon edistäminen, joukkoliikennetuki, pienyrittäjien asema ja laajakaistan valtakunnallistaminen.
- Kolmas iso epävarmuustekijä on yleinen taloustilanne. Monet asiantuntijat ennustelevat Eurooppaan vaikeaa taantumaa, mutta hallitusohjelma on viritetty pienenevän työttömyyden ja kasvavan talouden ennusteelle. Ohjelman yhteydessä on sovittu säännöllisistä välitarkastuksista. Tämä tarkoittaa, että taloustilanteen heikkeneminen vaarantaisi hallituskauden loppupuoliskolle jätetyt uudistukset (muun muassa opintotuen sitomisen indeksiin), ja merkitsisi lisäleikkauksia.
- Kaikki työelämän uudistukset siirrettiin sovittavaksi kolmikannassa. Me emme siis vielä tiedä, tuleeko seuraava hallitus parantamaan esimerkiksi vuokratyöntekijöiden tai pätkätyöläisten asemaa.

Viestin arviot perustuvat hallitusohjelman lisäksi sen tekemisessä käytettyihin tausta-aineistoihin ja asiantuntija-arvioihin. Koska palikat kuitenkin muuttuvat neuvotteluissa koko ajan, voivat yksityiskohdat olla joiltain osin virheellisiä.

Ihmisenmurskauskone

2011-06-11T15:32:00.001+03:00

Jokaisessa yhteisössä esiintyy tilanteita, joissa aikuinen ihminen ei elätä itseään työllä. Tästä alkaa politiikka. On sovittava, milloin työttömyys on hyväksyttävää, mikä ylipäänsä määritellään työksi ja onko työtä tekemättömällä samat oikeudet ja ihmisarvo kuin muillakin.

Viime vuosien Suomessa ansiotyön ulkopuolelle jäämistä on ajateltu ensisijaisesti yksilön asenneongelmaksi. Työvoimapolitiikan inhimillisemmät juonteet näyttävät tallautuvan tämän tulkinnan alle. Vähitellen kasvaa huima työkkäri-Kela-sossu –pyörre, jonka piilotavoitteena on niin epämiellyttävä kyyti, että mikä tahansa työ millä tahansa ehdoilla alkaa maistua.

Ensin tulivat karenssien kiristykset ja vuodesta 2006 voidaan työmarkkinatuki lakkauttaa määrättömäksi ajaksi. Samaan aikaan on sallittu leikkaukset työvoimapoliittisista toimenpiteistä kieltäytyvän henkilön toimeentulotukeen. Sanktioiden perusteet jättävät harkintavallan viranomaisille. Niitä on jaettu esimerkiksi henkilöille, jotka ovat kieltäytyneet työskentelemästä laittomissa ja vaarallisissa olosuhteissa tai kyseenalaistaneet työkkärin ”hatunnostokurssien” mielekkyyden.

Sanktiopolitiikan seurauksena köyhät ovat nyt entistä köyhempiä. Pelkälle sossun toimeentulotuelle pudonneiden määrä kasvaa nopeasti ja jos kurittomuus jatkuu, voidaan tästä viimeisestäkin tuesta napsaista melkein puolet. Aikoinaan ihmisten auttamiseen laaditusta järjestelmästä on tulossa tunnoton murskain, jossa ihmisiltä viedään rahat, aika, itsetunto ja kunnia.

Keppien jytkeestä huolimatta ei odotettua tulosta vain synny. Pitkäaikaistyöttömyys on edelleen tuplat 80-luvun tasosta, jolloin vastaavia sanktioita ei ollut. Ihmisiä saadaan kyllä uhkailtua erilaisiin harjoitteluihin ja tukitöihin, mutta nämä toimenpiteet eivät näytä lisäävän työllisten nettomäärää. Jos tuolileikissä on 10 pelaajaa ja 9 tuolia, ei tuolien määrä siitä kasva, vaikka pelaajat olisivat kuinka motivoituneita.

Ehkä vika ei olekaan työttömissä, vaan ilmiön viranomaistulkinnassa. Kun työelämä säädetään vain voimakkaimpien hartialeveydelle, tehdään väistämättä melkoisesta osasta ihmisiä työmarkkinakelvottomia. Syntyy harha, että vain stahanovilainen supertyöläinen voi olla hyödyllinen ja arvostettu yhteisönsä jäsen.

Suurin osa meistä on jossakin vaiheessa elämäänsä vanha, huonokuntoinen, ylirasittunut, kriisissä, hoivavelvollinen tai jostakin muusta syystä vajaateholla. Armollisempi yhteiskunta ja työkulttuuri sietävät sen. Ymmärtävät, että elämä on.

(Lehtiyhtymälle 11.6.2011)

Kaksi politiikkaa

2011-06-05T16:08:00.001+03:00

Aina 1800-luvulta lähtien työväenliike on kiistellyt siitä, onko hyväksyttävää osallistua porvarihallitukseen. Oikeaa vastausta ei ole, vaan asia on punnittava joka kerta uudelleen. Hallitus lupaa konkreettisia parannuksia ihmisten elämään, mutta samalla on suostuttava tukemaan omien periaatteiden ja lupausten vastaista kehitystä. Oppositiossa ei tarvitse taipua lehmänkauppoihin, mutta toisaalta ihmisten arkeen vaikuttamiseen on vähemmän pelimerkkejä.

Koko hallituskipuilua voi tarkastella pelinä, jossa liittolaiset ja voimasuhteet vaihtuvat, mutta pelaajia puolueesta toiseen yhdistää sama suppea politiikkakäsitys. Sen mukaan politiikka on yhtä kuin kokoukset, äänestyskartat ja neuvottelutaktiikat. Eduskuntaturnaukseen kutsutaan poliitikot, virkamiehet ja merkittävimmät etujärjestöt ja pelin voittaa se, joka onnistuu nappaamaan tärkeimmät ministerisalkut. Pelaajien valintaan tarvitaan vaalit, mutta alkuvihellyksen jälkeen on äänestäjällä vain seuraajan rooli.

Muitakin näkökulmia olisi tarjolla. Politiikkaa voidaan arvioida laajemmin koko sinä tapahtumaketjuna, jonka seurauksena päätökset lopulta syntyvät. Silloin huomataan, että jokainen uusi laki ja talouslinjaus riippuvat siitä, miten meillä määritellään politiikkaa, historiaa, tulevaisuuden mahdollisuuksia tai ihmisten onnen ehtoja. Niin hallitus kuin oppositiokin ovat alisteisia tälle yleiselle ymmärrykselle, joka arvottaa, rajaa ja määrittelee poliittiset kysymykset. Puolueen vaikutusvaltaa ei suoraan ratkaise sen hallitus/oppositioasema tai edes kannatusprosentti, vaan se, missä määrin se pystyy vaikuttamaan yleiseen mielipiteenmuodostukseen. Esimerkiksi viime vuosien ulkomaalaispolitiikan ykkösvaikuttaja on ollut perussuomalaiset. Sen on onnistunut ohjaamaan lehtikirjoittelua, herättämään kansalaiskeskustelua ja taivuttamaan hallitusta mieleisiinsä linjauksiin.

Politiikkakäsityksen laajentaminen johtaa väistämättä strategian uudelleenarviointiin. Jos vallan ajatellaan tulevan alhaalta, on poliittinen valtataistelukin taistelua siitä, miten asioita yhdistellään ja tehdään ymmärrettäviksi mediassa, pursiseuroilla, kouluissa tai asemabaareissa. Tällöin ei muutoksiakaan yritetä diilata määräenemmistöillä, vaan taivuttelemalla muita puolueita omien näkemysten tueksi. Esimerkiksi pieni oppositiopuolue vihreät onnistui näin nostamaan ympäristöteemat politiikan raskaaseen sarjaan.

Politiikan katunäkökulma ei miellytä ammattipoliitikkoja, koska se siirtää heidät tähdistä avustajan rooliin. Omien tulkintojen vääntäminen yleiseksi mielipiteeksi onnistuu vain puolueelta, joka kykenee rekrytoimaan innostunutta kenttäväkeä ja uusiin avauksiin kykeneviä avaintoimijoita. Sen on rakennettava verkosto, jossa työstetään ja taustoitetaan kilpailevaa ymmärrystä, vallataan keskustelun solmukohtia ja tavoitetaan laajalti myös aktiivipolitiikan ulkopuolisia ihmisiä. Toki poliitikot voivat olla tässä avuksi, mutta ratkaiseva työ tehdään kaukana eduskunnan marmorikäytävistä.

Viime vuosina on puhuttu paljon työurien pituudesta. Yleisen käsityksen mukaan Suomi ei selviä suurten ikäluokkien vanhenemisesta muutoin kuin työuria pidentämällä. Poliittista kiistaa käydäänkin siitä, pitäisikö meidän nyt lisätä ihmisten työvuosia korottamalla eläkeikää vai panostamalla työelämän laatuun. Mikään puolue ei muista tai ainakaan uskalla sanoa ääneen, miten muutama vuosikymmen sitten koko keskustelua olisi pidetty pähkähulluna. Silloin tavoiteltiin työurien lyhentämistä ja tuottavuuden nousun myötä siinä onnistuttiinkin.

Lopulta ei ole oleellista, voittaako työhyvinvointi- vaiko eläkeikäpuolue. Todellinen voittaja on se, joka sai eduskunnan ja koko yhteiskunnan vakuuttuneeksi, ettei näin rikkaalla maalla ole varaa vapaa-aikaan.

Elämä hallinnasta!

2011-03-22T14:49:00.000+02:00

Viime viikolla kaupunkilehti Moro kertoi eläkeläispariskunnasta, joka aurasi talvesta toiseen tonttinsa ohitse kulkevaa kävelytietä. Sitten talkoilu tyssäsi viranomaisten varoitukseen: jos joku liukastuisi ja loukkaisi itsensä, voitaisiin lumitöiden tekijä vaatia korvausvastuuseen.

Nyt kaupungin alueelle sijoittuva kävelytie on talvet lumen peitossa, ihmisten tallaamaa kapeaa kinttupolkua lukuun ottamatta. Lastenrattaat, rollaattorit ja huonojalkaiset joutuvat kiertämään. Lehtijutussa vastaava virkamies pahoitteli asiantilaa ja rauhoitteli, että kyllä lumitöitä voi tehdä talkoilla jatkossakin. Siihen vain täytyy anoa virastosta lupa.

Muuten ei tilanne kuulemma pysy hallinnassa.

Tapaus kuvaa erinomaisesti suomalaisen yhteiskunnan taipumusta totalitarismiin, kuinka viranomaisvalta luisuu täällä helposti terveen järjen tuolle puolen. Alkujaan arjen helpottamiseksi laaditut säännöt kääntyvätkin itseään vastaan ja tukahduttavat sen epävirallisen ja epämuodollisen arjen, josta yhteisö viime kädessä ammentaa voimansa.

Usein näissä tilanteissa vedotaan ”hallinnan katoamiseen”. Järjettömiäkin sääntöjä (tai niiden viranomaistulkintoja) noudatetaan, koska säännöttömyys mielletään anarkiaksi. Tuskin Moron virkamieskään pelkäsi, että sooloilevat auraaja-amatöörit vaarantaisivat yhteiskuntajärjestyksen. Sen sijaan itsenäinen ajattelu ja toiminta voivat sen tehdä. Siksi monet valitsevat mieluummin sääntöjen suojaaman häkin.

Niin minäkin monesti teen, mukavuussyistä ja koska on aina helpompaa uida virran mukana. Niinpä viritän keväisin parvekkeen pyykkinarun piiloon vyötärön korkeudelle, vaikka osa pyykeistä laahaa silloin maata ja vaikka oikeastaan minusta kuivuvat pyykit ovat pikemminkin kodikkaita kuin epäsiistejä. Kunnioitan maitopurkin parasta ennen –päivämäärää, vaikka on sääli kaataa ihan hyvän näköistä maitoa viemäriin. Painostan lastani lukemaan biologian kokeisiin, vaikka olenkin salaa yhtä mieltä heinien tunnistamisen tarpeettomuudesta.

Sääntöjen noudattamista pidetään yleisen edun mukaisena usein silloinkin, kun ne johtavat arveluttaviin tilanteisiin. Vuosi sitten Romanian romanit karkotettiin itsekyhätystä leiristään rakennusviraston päätöksellä. Vanha nainen nosti jätesäkkiin pakatun omaisuutensa ja kysyi poliislta, minne heidän nyt pitäisi tehdä. Ei poliisi tiennyt. Hänen tehtävänsä oli valvoa sääntöjä, ei sitä, onko ihmisillä suojaa pakkasöinä.

Kun säännöt muuttuvat epämukavista epäoikeudenmukaisiksi, ne on voitava kyseenalaistaan. Tulee piste, jossa on vain uskallettava luottaa, ihmisten empatiaan ja arkijärkeen, vaikka ne välillä pettävätkin. Loppupeleissä ei elämää kuitenkaan voi elää muuten kuin fiilispohjalta.

Kirjastokortilla sähkökitara

2011-03-02T17:16:00.000+02:00

Jonkin aikaa sitten valmistelin junassa esitelmää samalle illalle. Kun muistiinpanot pettivät, jouduin turvautumaan kirjastoon. Piti saada nopeasti selville tietyn varhaiskristillisen pyhimyksen nimi, joka hallitsijan tiukatessa kirkon omaisuutta marssitti tämän eteen kaupungin sairaat ja köyhät ja esitteli, että tässä oli seurakunnan aarre. Sen tarkemmin en muistanut vuosisataa, maata tai maanosaakaan.

Hetken aikaa oli kännykässäni hiljaista. Sitten virkailija rapisteli löytämäänsä teosta ja kysyi, tarkoitinko kenties Rooman keisari Valerianuksen vainoissa 200-luvulla vangittua Laurentiusta. No sehän se tietysti oli, äkkäsin helpottuneena.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kirjastolaitos on pelastanut pinteestä. Olen vuosien varrella kaivanut sen uumenista Gorbatshovin varhaisia puheita, afganistanilaista hömppäkirjallisuutta ja muinaisroomalaista seksivalistusta. Jos lähikirjastostani ei jotain löydy, se voidaan aina tilata – maakuntakirjastosta, valtakunnallisesta kirjastoverkosta tai lähes mistä maailman kolkasta tahansa.

Tietenkin internet on korvannut monia tiedonhakuun liittyviä tehtäviä ja audiovisuaalisen median kehitys vähentää kertomakirjallisuuden kysyntää. Silti kirjasto on säilyttänyt suosionsa: yli 70 prosenttia suomalaisista ilmoittaa käyttävänsä kirjastoa.

Parhaimmillaan kirjastot ovatkin paljon enemmän kuin kirjavarastoja: lapsiperheille ne tarjoavat turvallisen ja ilmaisen puuhapaikan, lukusali säästää työttömän kalliilta tilaukselta, eläkeläiset oppivat seniorisurffauksessa atk-taitoja ja usein lähikirjasto saa toimia nuorisokeskuksenakin. Julkisen tilan kaupallistuessa ja eriytyessä alkaa kirjasto olla viimeisiä paikkoja, jonne kaikki ovat tervetulleita ikään tai lompakkoon katsomatta.

Väitän, että kaikille avoin julkinen kirjasto on Suomen historian suurimpia innovaatioita. Ilman sitä olisivat waltarit, marimekot ja nokiat jääneet ehkä syntymättä. Samasta syystä epäilen kovasti suunnitelmia peruskoulun tuotteistamiseksi ulkomaanvientiin – suomalaisen lukutaidon taustalla kun ei ole vain laadukas opetus, vaan myös korkeatasoisen lastenkirjallisuuden hyvä saatavuus.

Jos uskaltaa ajatella vähän pidemmälle, voisi kirjasto olla osaratkaisu myös ylikulutukseen: tällä hetkellähän keskivertosuomalainen kuluttaa luonnonvaroja nelinkertaisesti maapallon uusiutumiskykyyn nähden. On selvää, että materiaalista kulutusta on vähennettävä merkittävästi, ja kivuttomimmin se tapahtuu yhteiskäytön kautta.

Jos kirjoja voidaan lainata ja palauttaa, miksei samaa tehtäisi työkalujen, soitinten, urheiluvälineiden tai minkä tahansa sellaisen tavaran kanssa, jota harvoin mutta väistämättä tarvitaan? Ei maailma ehkä vielä sillä pelastu, mutta ainakin se veisi oikeaan suuntaan, säästäisi rajallisia ympäristöresursseja, helpottaisi erityisesti pienituloisten elämää ja kyseenalaistaisi tehokkaasti kapitalismin perustana olevan massakulutuksen välttämättömyyden.

Kun seuraavan kerran kaipaan iskuporakonetta, ehkä voisin hakea sen lainastosta kirjastokortillani.

Ei nuoria kannata päästää oikeisiin töihin

2011-02-22T11:51:00.001+02:00

Päinvastaisista puheista huolimatta ei opiskelijoiden valmistumista ja nuorten pääsyä asiallisille työmarkkinoille haluta kiirehtiä. Vai mitä muuta voisi päätellä siitä, että opintorahajärjestelmää rapautetaan, opettajia vähennetään ja eläkeikäisiä painostetaan pysymään työpaikoissaan?

Niin kauan kuin maahanmuuttajia ei riitä kaikkiin raskaisiin ja kehnosti palkattuihin töihin, elinkeinoelämä tarvitsee reippaita, epävarmassa työmarkkina-asemassa olevia opiskelijanuoria. He suostuvat keikkatöihin, vuorotöihin, vuokratöihin ja osa-aikatöihin. Heidän on pakko, sillä sosiaaliturva on täynnä erityisesti nuorille suunnattuja ”kannustimia”, karensseja ja leikkauksia.

Palvelualojen ammattiliiton mukaan nuoret ovat (maahanmuuttajien ohella) useimmin työehtorikkomusten kohteeksi joutuva ryhmä. Sinällään tämä on outoa, erilaisten harjoittelujen ja työllistämistoimien nimissä kun nuoria voi riistää ihan laillisestikin.

Yhteiskuntamme perustuu siihen, että jotkut suostuvat luuttuamaan, jakelemaan, myymään ja hoivaamaan tosi joustavasti ja halvalla. Jos kukaan ei vapaaehtoisesti suostu, on pelisääntöjä muutettava siten, että joidenkin on pakko. Poliitikot vaativat yhteen ääneen nuorille töitä. Vaan eihän meidän nuoriltamme töitä puutu, ainoastaan palkka ja kunnolliset työehdot.

Siksi ekonomisteja kiinnostaa pidentää työuria mieluummin loppu- kuin alkupäästä. Nuorethan ovat todellisuudessa jo nytkin tuottavia, ja sitä paitsi oikeutensa tuntevat pirteät eläkeläiset tulevat yhteiskunnalle paljon kalliimmaksi kuin tulonsiirtojen, opiskelun ja keikkatöiden aallokossa räpiköivä nuorköyhälistö.

Tottahan se maksaa motivoida yli kuusikymppisiä jatkamaan työelämässä, muttei lainkaan niin paljon kuin luopuminen nuorten halpatyövoimareservistä.

Tyhjä lompakko on terveysriski

2011-02-16T09:27:00.001+02:00

Meille on kasvamassa kolmiportainen terveydenhoitomalli. Ensinnäkin ovat hyvätuloiset, jotka käyttävät a-luokan yksityisiä terveyspalveluja. Sitten ovat pienituloiset, lapset ja vanhukset vähitellen rapautetuissa julkisissa terveyskeskuksissa. Alimmalla portaalla istuu satunnaisten tai paperittomien siirtolaisten ryhmä, joka ei voi muuta kuin ostaa apteekista buranaa.

On ihan aiheellista kysyä, miten tässä näin on käynyt. Pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon kuuluu ajatus yhteisestä, kaikkia palvelevasta kansanterveysjärjestelmästä. Universalismin järki on siinä, että niin kauan kuin rikkaatkin käyttävät julkista palvelua, sille löytyy rahoitusta. Nyt kun hyvätuloiset eivät enää kunnallisissa terveyskeskuksissa käy, porvaripuolueet ajavat kilpaa julkisen terveydenhuollon heikennyksiä, minkä seurauksena kaikki kynnelle kykenevät valuvat yksityisille terveysasemille. Kierre on valmis.

Ironisinta on, että yksityinen sektori on itse asiassa kehittynyt pitkälti vasemmistolaisen ammattiyhdistysliikkeen siipien suojassa. Sen ajama työterveyslaki velvoittaa työnantajaa järjestämään työterveyshuollon kaikille työntekijöille työsuhteen muodosta ja kestosta riippumatta, usein ostamalla palvelut yksityiseltä lääkäriasemalta. Työterveyslainsäädäntö on toki edistänyt merkittävästi työsuojelua ja todennäköisesti myös kansanterveyttä laajemmin. Samalla se on kuitenkin varmistanut yksityisen terveyssektorin syntymiselle tarpeellisen asiakaspohjan.

Kummallista kyllä, Suomessa yksityiseksi terveyspalveluiksi nimitetään toimintaa, jossa merkittävä osa kuluista korvataan julkisista varoista. Ilman kansaneläkelaitoksen anteliaita tukieuroja maksaisi yksityislääkärikäynti asiakkaalle lähes tuplasti enemmän. Kyse on siis oikeastaan julkisesta extrapalvelusta maksukykyisille kansalaisille, vähän samasta logiikasta, johon palveluseteleillä pyritään.

Myös monet vasemmistopoliitikot suostuvat hiljaisesti systeemiin, koska ajattelevat yksityisten lääkäriasemien vähentävän painetta ylibuukatuissa terveyskeskuksissa. Niinhän ne tietysti tekevätkin, mutta toisaalta ilman yksityisen terveydenhuollon mittavia tukia riittäisi julkisella puolella lääkäriaika jokaiselle sairaalle.

Ei minulla ole mitään yksityistä terveydenhoitoa, yksityislääkäreitä tai yksityissairaaloita vastaan. Mutta ne pitää toteuttaa yksityisellä rahalla ja suunnata verot sellaiseen yhteiseen kansanterveysjärjestelmään, josta kaikki myös saavat sairastuessaan hoitoa nopeasti ja asiantuntevasti.

Miksi kansa luottaa poliisiin?

2011-01-30T20:34:00.001+02:00

Tuttavaperhe osti talon. Muuttopäivän lähestyessä kävi ilmi, ettei vanhoilla asukkailla ollut aikomustakaan pakata tavaroitaan. Kun neuvottelu ei johtanut mihinkään, meni tuttavani poliisin puheille. Eihän se toki niin voi mennä, että vauvaperhe jää taivasalle, koska heidän ostamassaan kodissa asuu muita ihmisiä?

Poliisi ei ottanut asiaa käsiteltäväkseen. Heillä on kuulemma parempaakin tekemistä. Perheen tilanne on edelleen avoin.

Kyseinen perhe koki saaneensa osakseen perin huonoa kohtelua, mutta heidän käsitystään suomalaisen poliisin erinomaisuudesta ei tapaus silti romuttanut. Hostelleja netistä selaillessaan he vain tuumivat, että eihän se heidän asiansa varmaan pahimmasta päästä ollut. Hyvä, että poliisi osaa keskittyä olennaiseen.

Suomalainen poliisi nauttii kansangallupeissa lähes luonnottoman vankkaa luottamusta. Jäin miettimään, mihin tämä horjumaton kannatus oikein perustuu.

Ei ainakaan fyysisen koskemattomuuden takaamiseen. Poliisin kykenemättömyys suojata fyysistä koskemattomuutta tiedetään niin hyvin, että vain jokunen prosentti seksuaalista väkivaltaa kokeneista edes harkitsee rikosilmoitusta. Sama pätee lähisuhdeväkivaltaan. Myös kaikki tuttavapiirissäni tapahtuneet varkaudet ovat jääneet ratkaisematta. (Paitsi kummitätini tapaus, jossa hän itse törmäsi puistossa varkaisiin, piti näille kunnon saarnan ja talutti pyöränsä kotiin.)

Mutta ehkä ne tärkeämmät työt ovatkin muualla, esimerkiksi laajenevan kansainvälisen talousrikollisuuden torjunnassa?

Epäilen vahvasti. Tutkimilleni ulkomaalaisen työvoiman hyväksikäyttötapauksille on nimittäin yhteistä, että tutkinta oli jätetty sikseen nimenomaan rikoksen kansainvälisyyden vuoksi. Ne kun ovat niin hankalia, pitäisi poliisinkin osata kieliä, tehdä monikansallista yhteistyötä ja niin edelleen… Jos olisin Suomeen päätynyt ihmiskaupan uhri, en näillä tiedoin kyllä uskaltaisi hakea suojaa virkavallalta.

Vaikka ainakin yleisen järjestyksen luulisi olevan poliisin peruskauraa, ihan putkeen ei kai mene sekään. Ainakin vartiointiliikkeiden kasvu ja toistuvat vaatimukset vartijoiden toimivallan kasvattamisesta viittaavat siihen, ettei poliisi selviävänsä järjestyksenpidosta.

Kaikki vuosien varrella tapaamani poliisit ovat olleet kieltämättä kivan, fiksun ja rehdin oloisia. Silti en muista kuulleeni yhdestäkään tapauksesta, jossa rikoksen uhriksi joutunut henkilö olisi todella saanut apua. Olenkin alkanut epäillä, että suomalaisten luottamus poliisiin ehkä perustuu enemmän väestön yleiseen lainkuuliaisuuteen kuin dokumentoituihin saavutuksiin.

Tai sitten on poliisin onnistunut rekrytoida harvinaisen pätevä brändityöryhmä?

Koditon demokratia

2011-01-24T12:57:00.000+02:00

Poliittisen maantieteen kartoissa kotikaupunkini jakautuu harmaisiin alueisiin ja sitten niihin väriläiskiin, joissa puoluepolitiikkaa saa harjoittaa. Vähitellen, julkisen tilan yksityistymisen myötä, näkyy väriä entistä vähemmän.

Usein valitetaan, että poliitikot ovat etääntyneet ”tavallisesta kansasta”. Ainakaan ruohonjuuritasolla se ei pidä paikkaansa. Tuntemani puolueaktiivit kun ovat itsekin ihan tavallisia ihmisiä, opiskelijoita, eläkeläisiä, kukkakauppiaita, siivoojia, isiä ja äitejä. He elävät arkeaan täsmälleen siellä missä muutkin.

Silti niin pian kuin joku nostaa puoluetunnuksen, hän muuttuu henkipatoksi. Toistaiseksi me saamme vielä pystyttää teltan torille, mutta esimerkiksi ostoskeskuksiin, tapahtumiin, työpaikoille tai kahviloihin on ainakin omalla puolueellani porttikielto. Ihan niin kuin demokratia olisi jokin vaarallinen tarttuva tauti.

Muutama vuosi sitten keskustaan avattiin kahvila, joka toivotti myös vasemmiston tervetulleeksi järjestämään kokouksia ja yleisötilaisuuksia. Konsepti toimi hyvin ja väkeä piisasi. Valitettavasti paikka jouduttiin sulkemaan, kun taloyhtiö sanoi vuokrasopimuksen irti ”epämääräisen asiakaskunnan” vuoksi. Viereen sai jäädä anniskeluliike, jonka kävijät koostuvat kai lähinnä ammattijuomareista.

Tänä keväänä yritimme vuokrata VR:ltä liiketilan. Ajatuksena oli perustaa vilkasliikenteiseen asematunneliin matalan kynnyksen kohtaamispaikka, jonne ihmisten olisi helppo tuoda ongelmia ja ehdotuksia. Hinnasta ei ollut erimielisyyttä, mutta neuvottelut kaatuivat jälleen poliittisuuteen (tila nököttää edelleen tyhjillään). Lainsäädäntömme kieltää syrjimästä ketään poliittisten mielipiteiden vuoksi, mutta ilmeisesti syrjintä on sallittua, jos se koskee kaikkia puolueita.

Jäljelle jää muutama demokratian kannalta aika olennainen kysymys: miten politiikka voidaan jalkauttaa, miten kansaa tavata ja miten vaaleja käydä, jos missään ei saa olla?

Piikkilanka ja passintarkastus – suomalaisen työn puolesta

2010-12-19T19:19:00.000+02:00

On tärkeää löytää Suomen työttömille töitä. Vielä tärkeämpää on, että niistä maksetaan suomalaisten työehtosopimusten mukaista palkkaa. Pelkään, että Suomeen suuntautuva siirtolaisuus voi entisestään horjuttaa kumpaakin tavoitetta. On jo viitteitä siitä, että varsinkin väliaikaisesti Suomeen tulevia siirtotyöläisiä käytetään kotimaisen työvoiman neuvotteluaseman heikentämiseen.

Tästä kehityksestä säikähtäneenä monet ammattiyhdistystoverini ovat vaatineet työperäisen maahanmuuton vaikeuttamista. Heidän mielestään EU-alueen ulkopuolelta tuleville saa antaa oleskeluluvan vain, jos työpaikka on etukäteen varma eikä työlle löydy tekijää lähempää. Rajavartioiden ja ulkomaalaisviranomaisten ykköstehtävänä on puolustaa niukkoja työpaikkoja. He syyttävät osittain aivan oikeutetusti porvarihallitusta siitä, että se yrittää työperäisen maahanmuuton vapauttamisella pudottaa työn hintaa niin alas, ettei niillä palkoilla voi enää Suomessa elääkään.

Se kun ei vaan ole niin yksinkertaista.

Ensinnäkin, ihmisten liikkumista on todella vaikea estää. Euroopan tiukan ulkorajapolitiikan seurauksena miljoonat ihmiset ovat uineet, meloneet, kävelleet tai ryömineet rajojen yli laittomasti. Jos hukkumisvaara Gibraltarilla tai Iranin vuoristoja hallinnoivat sissijoukot eivät tätä virtaa pysäytä, miten sen aikovat tehdä Imatran työvoimaviranomaiset?

Toiseksi, myös EU:n sisällä maiden väliset tuloerot ovat niin suuria, ettei palkkakilpailulta suojauduta ulkorajoja varustamalla. Jos työehtojen polkemista katsotaan Suomen alueella läpi sormien (kuten viime vuosina on tapahtunut), halpatyöntekijöitä löytyy satatuhatmäärin myös EU-alueelta.

Vaatimus kotimaisen työvoiman suojelusta rajavartijoilla on siis auttamatta myöhässä. Viimeinen junavuoro ohitti Suomen silloin, kun eduskunta päätti liittää meidät Euroopan unioniin. Sen jälkeen rajojen sulkeminen on pelannut pikemminkin työnantajapuolen pussiin, sillä niin halpaa ja nöyrää työvoimaa ei olekaan kuin paperittomat siirtolaiset: he eivät kitise ylitöistä tai vaadi työsuojelua, sillä viranomaisiin vetoaminen vain johtaisi karkotukseen.

Lisäksi pelko työpaikkakilpailusta perustuu oletukseen, että työmarkkinoilla olisi jokin standardi määrä työtä, väestön koosta riippumatta. Näinhän ei tietenkään ole, vaan siirtolaisuus väistämättä muokkaa ja laajentaa työmarkkinoita, ainakin pitemmällä aikavälillä.

Suomalaisen työn ehtoja ei turvatakaan rajakontrollilla vaan huolehtimalla olemassa olevien työsuhteiden ehdoista. Paperittomien siirtolaisten muita EU-maita vähäisempi määrä Suomessa selittyy sillä, että aivan viime vuosiin asti on suomalaisille työmarkkinoille ollut tyypillistä (verrattain) vahva lain kunnioitus ja korkea järjestäytymisaste. Nyt harmaan talouden laajentuminen johtaa kohti työelämää, jossa vain vahvimmat voittavat eikä solidaarisuudelle ole tilaa.

Suomalaista työtä puolustetaan sisämaassa, kaikilla niillä suomalaisten ja ulkomaalaisten arkisilla työpaikoilla, joilla asialliset työehdot ovat uhattuna. Jos siellä voitetaan, ei epäreilua kilpailua synny eikä suomalaistenkaan tarvitse murehtia työpaikkojaan – paitsi tietysti rajavartijoiden.

Kai se on kallista, jos ei ole rahaa!

2010-12-11T21:56:00.000+02:00

Ylläripylläri: valtionvarainministeriö äkkiä havainnut Matin kukkarossaan.

Sen hämmästykseksi vuosien (lähinnä hyvätuloisille suunnatut) veronalennukset ovat johtaneet siihen, ettei julkisella taloudella ole riittävästi rahaa. Nyt 10 miljardin gäppiä ehdotetaan kurottavaksi lähinnä julkisten palveluiden, eläkkeiden ja sosiaaliturvan leikkauksilla. Ne kun tulevat liian kalliiksi.

Minusta ongelma on lähinnä teologinen. Valtionvarainministeriötä on nimittäin jo vuosia hallinnut varhaisiin woodoo-uskontoihin rinnastettava uusliberalismilahko, jonka mielestä staili silkkisolmio on parempi tae asiantuntijuudesta kuin tylsät numerosarjat. Uskossaan varmoille on turha esitellä tilastoja siitä, kuinka tulonsiirrot pienituloisille nostavat kulutusta huomattavasti tehokkaammin kuin sellaisten hyvätuloisten tukeminen, joilla on varaa piilottaa lisäeurot säästötilille.

Lahkon perusdogmin mukaan mikä tahansa ongelma ratkeaa verohelpotuksella. Myyttiä ei lainkaan horjuta, että tähän saakka kikka näyttää toimineen yhtä varmasti kuin sadetanssi - joskus sitä sataa ja joskus ei, mutta syy-seuraussuhde jää kummassakin tapauksessa todistamatta.

Puuttuvia euroja voisi alkaa koota vaikka palauttamalla työnantajien kelamaksun (1 miljardi) sekä peruuttamalla hyvätuloisille suunnatut verohelpotukset (2,5 miljardia). Mukavasti olisi säästänyt myös Kreikan ja Irlannin pankkituen (1,6 + 0,5 miljardia) palautus, mutta koska kyse ei ole vuosittaisesta kertymästä, jätetään sen perkaaminen toiseen kertaan.

Sen sijaan kolikoita löytyy kyllä muualta. Aloittaa voisi esimerkiksi pääomatulojen saattamisesta kunnallisverotuksen piiriin – tällä hetkellähän ansionsa pääomatuloina nostava henkilö maksaa käyttämistään kunnallisista palveluista vain käyttömaksut, mikä ei tietenkään ole reilua muita kuntalaisia kohtaan. Esimerkiksi 19 % veron perusteella uudistus toisi kunnille reilut 2miljardia euroa.

Palkkatuloverotukseen synkronoitu progressiivinen pääomaverotus (kuulemma Suomessa ihan mahdoton, mutta näyttää toimivan monessa muussa OECD-maassa) olisi oikeudenmukainen ja tuottava verouudistus, kuten myös osinkojen verotuksen palauttaminen kattavaksi. Näissä kahdessa vaikutukset ovat sen verran moninaiset, että numeroarviota en uskalla antaa – ihan pienistä summista ei kuitenkaan ole kyse.

Eikä siinä vielä kaikki.

Harmaan talouden myötä menetetyt verotulot arvioidaan noin 5 miljardiin vuodessa. Ainakin puolet (siis 2,5 miljardia) saataisiin kuitenkin talteen poistamalla anonyymi osingonjako, lisäämällä työpaikkojen vero- ja työehtovalvontaa sekä vahvistamalla heikoimmassa asemassa olevien työntekijäryhmien (siirtolaiset, nuoret, vaikeasti työllistyvät) asemaa.

Koko unionin laajuista finanssiveroa odotellessa voidaan meillä toteuttaa varovainen pääomasiirtojen verotus. Miksi rahan kauppaa ei verotettaisi, jos kaikkea muutakin kauppaa verotetaan? Esimerkiksi Lontoon pörssin puolen prosentin leimavero tuottaa briteille 7 miljardia vuodessa. Suomen tuotto olisi tietenkin pienempi, mutta rahaa se on jokainen sata miljoonaa.

Edellä luetellut uudistukset eivät vielä tarkoittaisi radikaaleja muutoksia. Riittää, että muutama virhearvion oikaistaan, pääomatulot saatetaan samalle viivalle palkkatulojen kanssa ja talousrikollisuus otetaan tosissaan. Pienellä stilisoinnilla valtion rahakirstusta riittäisi siis paitsi juokseviin kuluihin, myös hyvinvointipalvelujen kehittämiseen (mille todella onkin tarvetta).

Kyllä valtiovarainministeriökin sen ymmärtää, jahka uskaltautuu vaihtamaan vanhentuneen dogmatisminsa terveeseen arkijärkeen.

Maahanmuuton vaikutukset

2010-11-11T20:30:00.001+02:00

Maahanmuuton vaikutukset Suomen työmarkkinoihin ja julkiseen sektoriin ovat olleet intohimoisen pohdinnan alla. Esittelen tässä tutkija Matti Sarvimäen tuoreen artikkelin aiheesta. Sarvimäki on koonnut yhteen suomalaistutkimusta ja täydentää sitä kansainvälisellä kirjallisuudella.

Ensin on kuitenkin muistutettava, että toistaiseksi tiedämme maahanmuuton vaikutuksista Suomelle hyvin vähän. Viimeisin siirtolaisvaihe alkoi vasta 1990-luvulla, joten tutkimustakaan ei ole olemassa kuin lyhyeltä ajalta. Edelleen maahanmuuttajataustaisia on meillä vain kolmisen prosenttia, kun Kanadassa, Australiassa ja Sveitsissä heitä on viidennes väestöstä ja USA:ssa ja Ruotsissakin yli 10%.

Luotettavan yleiskuvan saamista vaikeuttaa tietenkin sekin, etteivät maahanmuuttajat ole yhtenäinen ryhmä, vaan eroavat toisistaan vähintään yhtä paljon kuin kantasuomalaisista. Lähtömaa, kielitaito, sukupuoli, koulutustausta, oleskeluperuste ja muutosta kulunut aika vaikuttavat kaikki maahanmuuttajan asemaan Suomessa. Useimmiten tutkimuksista myös puuttuu isoja ulkomaalaisryhmiä, ainakin väliaikaisesti maassa oleskelevat keikkatyöntekijät ja paperittomat siirtolaiset.

Ovatko maahanmuuttajat työn vieroksujia?

Sarvimäen artikkelin mukaan maahanmuuttajat työllistyvät aluksi kantasuomalaisia harvemmin, mutta vuosien myötä työn saaminen helpottuu. Työllisyyserojen tasoittuessakin maahanmuuttajien tulot pysyvät merkittävästi suomalaisia alhaisempina. Tyypillisesti maahanmuuttaja siis työllistyy kotouduttuaan, mutta kantasuomalaisten vieroksumille matalapalkka-aloille.

Työllistyneistä maahanmuuttajista suhteellisen moni (kantasuomalaisia useampi) toimii yrittäjänä. Suomalaisessa työmarkkinajärjestelmässä pienyrittäjyys kielii sekin usein heikosta työmarkkina-asemasta, sillä useimmat työllistyvät mieluummin palkkatöihin.

Vievätkö ne meiltä työt...

Tutkijatkin kiistelevät siitä, miten maahanmuutto vaikuttaa kantaväestön työmarkkina-asemaan. Sarvimäen mukaan vallitsevana käsityksenä kuitenkin on, ettei maahanmuutolla ole merkittävää vaikutusta kantaväestön palkkoihin tai työllisyyteen.

Miten tämä on mahdollista? Avoimessa taloudessa ei työvoiman tarjonnan lisääminen välttämättä johda kilpailun kiristymiseen, sillä siirtolaisuus vaikuttaa myös kulutukseen ja eri toimialojen keskinäisiin suhteisiin. Lisäksi väestön kasvu voi johtaa toimialojen laajentumiseen, mikä puolestaan synnyttää kielitaitoista kantaväestöä suosivia johtamisen, kuljetuksen ja markkinoinnin työpaikkoja. Työllisyys ei siis ole nollasummapeliä, vaan työmarkkinoilla vaikuttaa samanaikaisesti monenlaisia mekanismeja.

...vai ylikuormittavatko hyvinvointivaltion?
On mahdollista laskea, paljonko jokin ryhmä kuluttaa julkisia varoja. Esimerkiksi Dustman kumppaneineen arvioi, että uusista EU-maista Britanniaan muuttaneet henkilöt maksoivat vuosina 2005-2009 noin 1,4 kertaa enemmän veroja kuin aiheuttivat julkiselle sektorille menoja. Britanniaan syntyneiden kohdalla vastaava luku oli 0,9 - eli kantaväestö oli julkiselle sektorille nettorasite.

Tällaiset mekaaniset laskelmat ovat kuitenkin vaikeasti hyödynnettävissä, sillä todellisuudessa ihmisten julkisen sektorin käyttö jakaantuu yksilöiden välillä ja elinkaaren mittaan epätasaisesti. Ihmiset kuluttavat julkisen sektorin palveluja eniten lapsina ja vanhuudessa, kun taas veronmaksu ajoittuu elämän keskivaiheille. Laskemista vaikeuttaa entisestään se, että maahanmuuttajat ovat useimmiten työikäisiä ja merkittävä osa heistä palaa lähtömaahansa ennen eläkeikää. Siten huoltovaiheet jää lähtömaan maksettavaksi.

Olemassa olevan tutkimuksen perusteella Sarvimäki toteaa, että vaikka maahanmuuton nettovaikutuksen etumerkkiä (-/+?) on vaikea sanoa, joka tapauksessa vaikutus on vähäinen.

Summa summarum

Sarvimäen artikkelin voisi tiivistää näin: maahanmuutolla ei näyttäisi olevan sellaisia rakenteellisia vaikutuksia, että paniikkiin olisi mitään syytä.

Ehdotankin, että maahanmuuttokeskustelussa lopetetaan pirujen seinille maalailu ja keskitytään sen sijaan pohtimaan niitä konkreettisia haasteita, ongelmia ja mahdollisuuksia, joita siirtolaisuus tuo tullessaan.

Dustman, Frattini & Halls (2010) Assessing the Fiscal Costs and Benefits of A8 Migration to the UK. Fiscal Studies 31.

Sarvimäki Matti (2010) Maahanmuuton taloustiede: lyhyt johdatus. Kansantalouden aikakauskirja 3.

Jannen muistoksi

2010-11-06T16:26:00.000+02:00

26.10. meidät jätti Janne Harju, hyvä toveri ja vasemmistoliikkeen lapsi. Janne vaikutti Tampereella sekä puolueessa että kansalaisjärjestöissä. Parhaiten hänet kuitenkin tunnetaan Vasemmistonuorissa, jossa hän toimi aktiivisesti yli kymmenen vuoden ajan.

Jannen anarkistinen elämänasenne sai minut monta kertaa suuttumaan, ehkä kateelliseksikin. Hän oli älykäs ja retorisesti taitava, mutta kieltäytyi järjestelmällisesti käyttämästä lahjojaan uran rakentamiseen tai muuhun tavanomaiseen. Hänelle tärkeitä olivat sakkipeli, hyvä kirja ja keskustelut ystävien kanssa. Janne lottosi mielellään, mutta ei rahaa saadakseen, vaan koska oli vain hauska unelmoida.

En edes muista, milloin tapasimme ensimmäisen kerran. Janne oli mukana, kun paransimme maailmaa, väittelimme, opiskelimme, osoitimme mieltä tai juoksimme poliiseja karkuun liisteriämpäriä raahaten. Hän suhtautui maailmaan lempeän sarkastisesti, enkä koskaan nähnyt hänen pelkäävän – paitsi ehkä toisen päästämistä ihan lähelle.

Sitten meistä muista tuli keski-ikäisiä, mutta Janne säilyi nuorena ja vanhana, niin kuin hän aina oli ollut. Hän jäi Hämeen vasemmistonuorten toimistolle, poltteli piippua ja odotteli uusia tulisieluja uusiin kamppailuihin. Toiseksi asemapaikaksi muodostui Pispalan kirjasto, jonka epämuodollisen pölyinen tunnelma oli kuin Jannelle tehty. Vuonna 2009 hän suorittikin kirjastoalan ammattitutkinnon.

Sairastumisensa jälkeen Janne suojeli yksityisyyttään entistä tarkemmin. Silti luulen, että hän suhtautui tilanteeseen paremmin kuin me muut. "Kun minulle järjestetään hautajaiset, toivon, että arkku tuodaan sinne vartin myöhässä", hän vitsaili, viitaten krooniseen tapaansa myöhästyä kaikkialta.

Jannella oli tapana uhota, että Tampereen valtauksen satavuotispäivänä hän käy pystyttämässä punalipun raatihuoneen katolle. Se jää nyt kuitenkin tekemättä, niin kuin liian monta muutakin asiaa.

Lepää silti rauhassa toveri Harju. Me ei päästetä lippua laahaamaan.

Jannen muistelutilaisuus järjestetään Tampereella Telakalla 5.12.

Eiköhän lakkauteta koko nuoruus

2010-11-04T17:39:00.001+02:00

Virallinen Suomi on huolissaan nuorten syrjäytymisestä. Nuorison pelastukseksi kootaan moniammatillisia tiimejä, ylläpidetään työpajoja ja laaditaan tutkimusohjelmia. Välillä pysähdytään sitten hengästyneinä ihmettelemään, mksei mikään tunnu riittävän.

Itse en haluaisi puhua lainkaan nuorten syrjäytymisestä. Minusta kyse on pikemminkin vieraantumisesta. Siinä missä edellinen käsite arvioi nuoria virallisen yhteiskunnan kipupisteenä, jälkimmäinen korostaa nuorten omaa näkökulmaa. Se kysyy, miltä yhteiskunta näyttää nuoren silmin ja mitä sillä on nuorelle tarjota.

Teiniperspektiivistä on helppo ymmärtää, miksi syrjäytymisen vastaiset hankkeet toimivat niin huonosti. Irralliset projektit eivät riitä paikkaamaan sitä surkeaa tosiasiaa, että aikuisten järjestelmä suhtautuu nuoriin johdonmukaisen epäilevästi, usein jopa vihamielisesti..

Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, että lapsiperheiden köyhyyden on annettu lisääntyä jo parikymmentä vuotta tai että pidämme järkevänä vangita lapset päivittäin laitoksiin, joissa heille opetetaan aivan muita asioita kuin mitä elämässä selviäminen edellyttäisi. En viittaa myöskään siihen, miten työmarkkinoilla nuoret (maahanmuuttajien ohella) joutuvat muita useammin taipumaan kohtuuttomiin työehtoihin.

Vihamielisyydellä tarkoitan sitä, miten meillä on luvallista puhua nuorista ongelmana. Bussipysäkeillä ja kampaajalla käydessä saa kuulla, kuinka laiskoja, turmeltuneita ja huonokäytöksisiä nykyajan nuoret ovat – eikä päivittelijöitä näytä yhtään haittaavan, vaikka kuuloetäisyydellä olisi joku teini-ikäinen. Lehtiä lukiessa voisi luulla, etteivät nuoret muuta teekään kuin tappelevat, ökykuluttavat, juopottelevat ja pervoilevat internetissä.

Toinen median nuorisoteema, miten nämä miniterroristit saataisiin kuriin. Nuoriin kohdistetaan kieltoja ja rajoituksia miettimättä lainkaan, onko reilua rangaista kokonaista ikäluokkaa sen yksittäisten jäsenten toilailuista. Varsinkin kun kyse on nuorista ihmisistä, jotka vasta harjoittelevat elämää.

Niinpä meilläkin ovat kauppakeskukset kokeilleet ”teinikarkottimia”, joiden lähettämä signaali jää aikuisilta kuulematta, mutta häiritsee lapsia ja nuoria. Kunnat tehtailevat ”asiaton oleskelu kielletty” –kylttejä, joiden perusteella poliisi voi häätää puistoon, parkkipaikalle tai koulun pihaan kerääntyneet nuoret (aikuisethan siellä eivät joudu värjöttelemään, heille on kokoontumispaikkoja sisätiloissa…).

Niin kuin muutkin demonit, myös nuoret näyttävät muuttuvan erityisen vaarallisiksi pimeässä. Monet huoltoasemat hyväksyvät nuoria asiakkaita vain päiväsaikaan. Rajoitusten taustalla on varmaankin aitoja konflikteja, mutta mikä meteli syntyisikään, jos yksittäistapausten perusteella vastaava kielto kohdistettaisiin kaikkiin romaneihin, miehiin tai turkulaisiin! Vielä hurjempia ovat vaatimukset nuorten öisistä ulkonaliikkumiskielloista – yleensähän tällaisia määräyksiä käytetään vain totalitaarisissa järjestelmissä tai hyvin vakavissa kriisitilanteissa.

Sain aiheen tähän tekstiin, kun kuulin eräässä kunnassa ehdotetun puistojen penkeille piikkejä, jotka estäisivät istumisen. Niillä kuulemma saataisiin vihdoin nuorison hävytön velttoilu kuriin…

Ihan vakavasti, eikö tällä tavoin suhtautuvassa yhteiskunnassa ole vain luonnollista, että nuoret ottavat etäisyyttä? Miksi nuoret kantaisivat vastuuta ja kunnioittaisivat yhteisiä pelisääntöjä, jos heitä kohdellaan paarialuokkana?

Asiat voisivat olla toisin. Jos Suomen aikuiset hillitsisivät kännisikailuaan, voisivat nuoret tulla iltaisin ravintoloihin, niin kuin muualla Euroopassa. Jos myöhäisillan pelivuorot varattaisiin aikuisille, pääsisivät nuoret harrastamaan liikuntaa alkuillasta ja siten ajoissa nukkumaan. Jos kansakunta kohtelisi nuoriaan ongelman sijasta ylpeydellä, ehkä nämä sitä myös olisivat.

Ehkä seuraava nuorten syrjäytymishanke kannattaisikin suunnata aikuisten asennekasvatukseen?

Kerjäämisestä tulee paha mieli

2010-10-15T11:56:00.001+03:00

Ilmojen kylmetessä sisareni huomasi, että hänen ullakolleen oli majoittunut koditon mies. Sisko mietti hetken, mitä kutsumattomalle vieraalle pitäisi tehdä. Sitten hän otti sängyltään tyynyn ja jääkaapista oluen tuliaisiksi ja kiipesi tervehtimään uutta naapuriaan. Jossakinhan kodittomankin pitää nukkua.

Ihailen siskoni mutkatonta asennetta kanssaihmisiin. Itsekin pienituloisena hän tietää mainiosti, että usein täysi vatsa ja lämmin koti ovat tuurista kiinni. Kuka tahansa meistä voi joutua turvautumaan muiden apuun.

Sisareni elää aivan eri maailmassa kuin ne poliitikot, jotka nyt puuhaavat kerjäämisen kriminalisointia. Heitä kuunnellessa voisi luulla, että köyhät istuvat kadulla pahvimukiensa kanssa – sateella ja pakkasella – ihan vaan kunnon ihmisten kiusaksi. Kriminalisointia perustellaan sillä, ettei kerjääminen kuulu suomalaiseen kulttuuriin, meillähän ihmisistä huolehtii hyvinvointivaltio. Paitsi etteivät kaduilla päivystävät romanialaiset mitään hyvinvointipalveluja saa. Ja nykyään yhä harvempi suomalainenkin.

Kiellon puolustajat vetoavat myös siihen, että kerjäämiseen usein liittyy rikollisuutta. Paitsi että Suomen osalta tästä ei ole näyttöä. Ja onhan rikollisia elinkeinoelämässä ja politiikassakin (tästä näyttöä on), emmekä me silti kiellä puolueita ja kaupantekoa.

Romanikerjäläiset eivät olekaan itse ongelma, vaan kiusallisen näkyvä todistus epäonnistumisesta: siitä, miten hyvinvointipalveluiden määrätietoinen rapauttaminen yhdessä rajojen avaamisen kanssa on kääntänyt kelloa taaksepäin. Kun julkisten turvaverkkojen ulkopuolelle jää yhä suurempi joukko ihmisiä, palataan vähitellen 1800-luvun hyväntekeväisyysyhteiskuntaan. Monin paikoin Eurooppaa ollaan jo pitkällä – esimerkiksi Espanjassa on tavallista, että seurakunnat ylläpitävät sairaaloita, avustusjärjestöt jakavat soppaa, vapaaehtoiset sosiaalityöntekijät päivystävät lähiöissä ja ihmiset kuljettavat taskuissaan kolikoita kerjäläisiä varten.

Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen vaati viikonloppuna (HS 9.10.), että demokratian nimissä kunnanvaltuustojen pitäisi saada päättää katujen pelisäännöistä. Kellään ei hänen mielestään ole oikeutta ”kaapata muilta hyvää mieltä”.

Pajunen tietenkin unohtaa, että valtuuston demokraattisuus on suhteellista, kun alle puolet kuntalaisista äänestää ja asianosaisilla itsellään ei ole edes äänioikeutta. Silti hän osuu asian ytimeen. Kerjäläiset halutaan kriminalisoida, koska näkyvä köyhyys häiritsee keskiluokkaa. Sosiaaliset ongelmat olisi niin paljon miellyttävämpää unohtaa.

Suomen eliitti vaivaantuu köyhyydestä vasta, kun se tunkeutuu keskikaupungin avarille ja hyvin hoidetuille kaduille. Puute, työvoiman hyväksikäyttö, väkivalta ja turvattomuus eivät haittaa, kunhan ne pysyvät poissa näkyviltä, niissä pahamaineisissa kortteleissa ja kellareissa, joita kunnon ihmiset tietävät välttää.

Ex-pääministerimme Matti Vanhanen kielsi taannoin antamasta kerjäläisille rahaa. Jos kerjääminen ei tuota, kerjäläiset kyllä häviävät. Mutta vaikka kerjäläiset häviäisivät, heidän köyhyytensä ei häviä. Kerjäläiset ovat vain jäävuoren huippu, köyhyyden lähettiläitä, jotka tuovat päättäjien silmien alle näiden säälimättömien ja epäoikeudenmukaisten päätösten seuraukset.

Siksi minulla on tapana antaa pyytäjälle, aina kun käteistä on ja sen luontevasti voi tehdä. Mielestäni se on halpa hinta siitä, että Jussi Pajuselle tulee joskus vähän paha mieli.

Blondi jääprinsessa ja punakutrinen hot mama

2010-09-29T09:51:00.000+03:00

Usein valitetaan, että puolueiden välisiä eroja on vaikea hahmottaa. Niin varmaan onkin, jos tyytyy selaamaan vaalimainoksia. Niissä kaikissa luvataan vapautta, turvallisuutta ja tasa-arvoa puolueesta riippuen joko vihreällä, sinisellä tai punaisella fontilla.

Kiiltokuvaesitteiden varjoon jäävässä päätöksenteossa ovat erot kuitenkin selviä ja ennakoitavia. Oikeisto kannattaa yksityistä ja vasemmisto julkista palvelutuotantoa, riippumatta siitä, mikä milloinkin olisi halvinta tai järkevintä. Isot puolueet (kok, kesk, sdp) vaativat kriminalisointeja ja valvonnan tiukentamista, kun taas keskikokoiset (vas, vihr) puhuvat yhteisöllisyyden ja osallisuuden ongelmia ehkäisevästä vaikutuksesta.

Edelleen, vasemmisto ajaa kaikille tarkoitettuja (universaaleja) julkisia palveluita, oikeisto varallisuuden ja yksilöllisten mieltymysten mukaan eriytettyä palvelutuotantoa. Demarit painottavat ansiosidonnaisia etuuksia, kokkarit haaveilevat yksityisistä vakuutuksista ja vassarit kannattavat yhdessä vanhan koulukunnan keskustalaisten kanssa perusturvaa. Osittain vasemmistolaisesta retoriikastaan huolimatta persut ovat toiminnassaan lähellä oikeistokonservatiiveja.

Erot eivät lopu äänestyskäyttäytymiseen. Puolueiden kannattajakunnat poikkeavat toisistaan sosiaalisesti, ekonomisesti ja kulttuurisesti. Usein näillä eroilla on pitkät historialliset juuret.

Tyypillisesti vasemmiston ja vihreiden kannattajat viihtyvät lämpimissä ja murretuissa väreissä, kun taas uusliberalismista viehtynyt porvari pukeutuu kylmiin ja selkeisiin sävyihin. Perussuomalaisten ja perinteisen keskustan tavaramerkkinä on ”kansanomaisuus”, jolla tarkoitetaan asukokonaisuutta, jonka osaset sopivat mahdollisimman huonosti toisiinsa.

Kokoomuksen huhutaan ohjastaneen eduskuntavaaliehdokkaitaan välttämään solmioita ja helminauhoja, kun he liikkuvat ”kansan parissa”, toreilla ja liikekeskuksissa. Meillä vasemmistossa ei helminauhoista ole pelkoa. Pukeutumisohjeita ei juuri anneta, mutta luulisin keskustoimiston hiljaa toivovan, että toverit kansanedustajaehdokkaat muistaisivat edes kammata tukkansa…

Näin hiusvärien kultakaudella voi puoluetta arvuutella myös katsomalla karvoihin: Blondit ovat kokoomuksen ehdokaslistoilla selvästi yliedustettuina, kun taas Vasemmistoliiton näkyvät naisehdokkaat ovat valtaosaltaan punapäitä.

Ainakin osittain taustalla ovat erilaiset naisihanteet. Siinä missä vaaleat hiukset viestittävät tyyneyttä, suojelun tarvetta, yksinkertaisuutta ja aistinautinnoista pidättäytymistä, punaiseen tukkaan liitetään intohimo, salatietous, anarkia ja itsenäisyys. Vaaleiden hiusten yhdistäminen sinisiin puoluetunnuksiin vie ajatukset jäähän tai järkeen, punainen tukka ja puolueväri taas yhdistyvät tuleen ja tunteisiin.

Puolueiden naiskuvista on vain lyhyt askel puoluekohtaisiin seksuaalikulttuureihin. Omakohtaisen kokemuksen puutteessa joudun tältä osin tukeutumaan vanhaan tiedeuutiseen, jonka alkuperän olen kauan sitten hukannut. Sen mukaan vasemmiston kannattajat eivät pidä aviollista uskottomuutta kovin vakavana, mutta ryhtyvät itse harvoin syrjähyppyihin. Kokoomuksen äänestäjäkunnassa uskottomuus tuomitaan jyrkemmin, mutta silti vieraissa käydään verrattain usein.

Vai ei puolueilla ole mitään eroa!

Lahjassa ei ole hintalappua

2010-09-22T10:56:00.000+03:00

Viime vuodet kunnallispolitiikan johtotähtenä on loistanut kustannustietoisuus. Sitä kannattavat niin yksityistäjät kuin julkisten palvelujen puolustajatkin. Sillä perustellaan kuntien sisäistä kauppaleikkiä, jota myös tilaaja-tuottajamalliksi kutsutaan. Taantumasta kulutarkastelu sai vain uutta puhtia. On tuotteistettava ja organisoitava, jotta kustannukset voidaan hinnoitella suoriteperustaisesti.

Minustakin on hauska tietää, mitä lapseni tarhapäivä tai käynti terveyskeskuksessa maksavat. Lisäksi uskon, että vertailu osoittaa kunnallisen palvelun olevan verrattain halpaa ja tehokasta. Siksi olen valtuutettuna kannattanut monia hintatietoisuutta lisääviä uudistuksia.

Ja olen ollut väärässä. Näyttää nimittäin siltä, että tämä yksityiskohtaisten palvelusopimusten solmiminen tuhoaa perinteisiä epävirallisia sopimuksia.

Lahjatalous tarkoittaa systeemiä, jossa tavaroita tai palveluksia jaetaan ilman selkeästi määriteltyä vastavuoroisuutta. Joihinkin lahjatalouden muotoihin kuuluu vastalahjan velvoite, mutta useimmiten tärkein moottori on lahjan antajan nauttima arvostus. Tietyissä kulttuureissa johtajat osoittavat mahtinsa jakamalla lahjoja. Yhtä lailla lahjataloutta ovat myös avoimeen lähdekoodiin perustuva kehitystyö sekä perhejärjestelmä, jossa jokainen sukupolvi kustantaa seuraavan koulutuksen.

Vaikka lahjatalous on periaatteessa markkinatalouden vastakohta, monesti nämä kaksi kietoutuvat yhteen. Lahjataloudesta voidaan puhua silloinkin, kun asiakastyötä tekevä palkansaaja suorittaa tehtäviinsä kuulumattomia palveluksia. Esimerkiksi keskosyksikön sairaanhoitaja voi auttaa vanhempia tallentamaan muistoja menehtyneestä vauvastaan. Tai kodinhoitaja muistaa ostaa vanhuksen mieliviiliä, vaikka se on unohtunut kauppalistasta.

Eivät nämä työntekijät tarjoa extraa saadakseen enemmän palkkaa, vaan koska meidän ihmisten kuuluu auttaa toisiamme. Koska vastikkeeton lahja on osa sitä, mikä ihmisessä on suojelemisen arvoista. Näillä pienillä palveluksilla on valtava sosiaalinen merkitys. Ne rakentavat keskinäistä luottamusta ja pitävät yhteisöjä kasassa. Tutkimuksissa on todettu, että toisten auttaminen kohentaa ihmisen mielialaa ja jopa terveydentilaa. Vastikkeellisesti tehdyillä palveluksilla ei ole vastaavaa vaikutusta.

Siten kustannustietoisuus valitettavasti maksaa meille enemmän kuin rahaa. Kun me tuotteistamme, kohdennamme, arvioimme ja priorisoimme, samalla hävitetään yhteisön liimana toimivaa lahjataloutta. Tarkan, tiukan ja tehokkaan tehtävänkuvan omaavat työntekijät huolehtivat velvollisuuksistaan, mutta kadottavat vähitellen kyvyn ja kiinnostuksen kaikkeen ylimääräiseen: hyvä kun edes määrätyistä töistään selviää.

En ole lainkaan varma, että hintatieto on hintansa väärti.

Seksityöntekijöiden käännytykset lopetettava

2010-09-14T14:42:00.000+03:00

“Haluaisin tietää, miten hallituksemme voi karkottaa maasta naisen vain sillä perusteella, että hän on ulkomaalainen prostituoitu? Onko prostituutio rikos? Minun maassani on ollut tapana, että vain rikoksiin syyllistyneet voidaan poistaa maasta. Karkotetaanko ulkomaalaisia naisia siksi, että he syyllistyvät rikokseen myydessään seksiä? Silloinhan prostituution täytyy olla laitonta – miksi sitten annamme omien kansalaistemme tehdä rikoksia?”

Näin puhui Uruguayn edustaja Paulina Luisi, lääkäri ja feministi, vuonna 1924. Kansainliitossa oli tehty esitys ulkomailla prostituutioon syyllistyneiden naisten palauttamista kotimaihinsa. Ääneen lausuttuna tavoitteena olisi ehkäistä naiskauppaa, mutta sopimattomana pidettiin myös etnisten ryhmien välisiä seksisuhteita.

Elettiin maailmansotien välistä aikaa, jolloin bordellilaitos oli monessa maassa viranomaisten suojeluksessa. Esimerkiksi Japani ”pelasti” tuhansia naapurimaissa työskenteleviä japanilaisnaisia omiin bordelleihinsa. Juuri tähän ristiriitaan Luisin puhekin tarttui: oman maan kansalaisten sallittiin myydä seksiä, kun taas ulkomaalaisia rangaistiin samasta toiminnasta.

Luisikin kannatti järjestelmää, jossa halukkaita naisia autettaisiin palaamaan kotiin, mutta vastusti pakkokäännytyksiä. Hänen laillaan monet feministiset järjestöt kritisoivat esitystä myös siitä, että tuohon aikaan ihmisten kansallisuus oli usein epäselvä ja että esitys jättäisi liikaa valtaa poliiseille, vaikka jatkuvasti paljastui tapauksia poliisin korruptiosta ja rasismista. Jossain vaiheessa kokousta Luisi kiukustui syyttämään vastapuolta protektionismistakin.

Viime vuosisadan alussa monet edistykselliset ihmiset ajattelivat, että globalisaation edetessä tällaiset esitykset jäävät menneisyyteen. Eivät he olisi uskoneet, että vielä lähes sata vuotta myöhemmin Suomen kaltainen maa noudattaa tiukkaa erottelua – ulkomaalaisen ei tarvitse edes myydä seksiä, jo pelkkä epäily prostituutioaikeista riittää käännytysperusteeksi.

Kun ulkomaalaislain käännytyspykälä 1990-luvulla hyväksyttiin, olivat perustelut samoja kuin Luisin aikana: tällä ehkäistäisiin ihmiskauppaa ja kansainvälistä rikollisuutta. Ulkomaalaisen naisen myymä seksi nähtiin ihan eri asiana, se oli syntisempää, tautisempaa, rikollisempaa ja moraalittomampaa kuin suomalaisten tarjoama puhdas elovena-seksi. Suomessa pysyvästi asuvat saavat edelleen myydä seksiä, kunhan tekevät sen itsenäisesti, siis ilman parittajaa.

Valitettavasti myös lain vaikutukset ovat olleet saman suuntaisia kuin jo vuosisata sitten epäiltiin. Käännytysuhan alaiset seksityöntekijät ovat suojattomampia ja heikommassa asemassa kuin suomalaiset. He kohtaavat useammin väkivaltaa, ovat useammin paritettuja ja uskaltavat varsin harvoin turvata poliisiin. Näistä syistä johtuen he myös joutuvat myymään halvemmalla ja siten ottamaan enemmän asiakkaita kuin suomalaiset kollegansa.

Ikävintä laissa on, että kun todisteita seksin myynnistä ei tarvita, sitä voidaan käyttää kaikkien (köyhien) naisten rajakontrolliin. Siten siitä on tullut moderni väline naisten liikkuvuuden hallintaan – aivan kuten vuosisadan alun feministit pelkäsivätkin.

Tunnustaudun ankeuttajaksi

2010-09-05T21:22:00.000+03:00

Suomalaisia on väitetty turhan vaatimattomiksi. Se ei enää tänä himasten, sarasvoiden ja jungnereiden aikana pidä paikkaansa. Pikemminkin julkisuuskeskustelu vilisee maailman parhaasta kansasta kertovia sankarimyyttejä, joita vaalitaan ja kasvatellaan. Jos joku uskaltaa epäillä Suomen tai suomalaisten erinomaisuutta, on hän ilonpilaaja, yhteistä konsensusta uhkaava ankeuttaja. Sellaisten kanssa ei leikitä.

Kukapa uskaltaisi kieltää, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Tätä tasa-arvoisempaa maata saa hakea. Paitsi että viimeiset 20 vuotta kansalaisten tuloerot ovat kasvaneet, samoin kuin terveyserot – terveydenhoitojärjestelmämme on sekä tehokkuudessa että tasa-arvoisuudessa pudonnut OECD-maiden keskikastiin. Suomessa saa aivan erinomaista hoitoa, jos on rahaa maksaa siitä.

Myös koulutusjärjestelmämme on edelleen maailman huippua, mitattiin sitä sitten oppimistuloksilla tai masennuksesta kärsivien oppilaiden määrällä. Ennen kaikkea Suomi voi tietenkin ylpeillä lahjomattomalla ja oikeudenmukaisella hallinnollaan. Silloin ei tietenkään muisteta kuukausia kestänyttä poliitikkojen lahjusskandaalia, eikä puhuta siitä, miten esimerkiksi siirtotyöläisiin kohdistuneet rikokset jäävät poliisilta tutkimatta.

Tämän suomalaisen menestystarinan taustalla on talvisodan henki, joka hautasi kansalaissodan arvet ja teki suomalaisista yhtenäisen kansan. Vain tosi ankeuttaja voi muistaa, ettei yhtenäisyys ihan aukotonta ollut: Sodan alkaessa kaikki ”epäluotettavat” kiikutettiin kiireesti telkien taakse eikä puolelle reservistä uskallettu kapinan pelossa antaa asetta käteen. Vielä sodan jälkeenkin joka neljäs veteraani äänesti neuvostouskollisia kommunisteja.

Myytti on tarina, jossa on sekä totta että tarua. Siksi ne ovat niin vahvoja - niissä yhdistyy totuuden siemen ja sadun taianomaisuus. Kaikki yhteisöt tarvitsevat myyttejä, mutta ei ole samantekevää, mitä tarinoita vaalitaan. Itsenäisyyspäivämme olisi takuulla hauskempi, jos hävittyjen sotien sijaan juhlisimme suomen kieltä ja kulttuuria. Ja yhteiskunnalliset ongelmat tulisivat pikemmin ratkaistua, jos niiden tunnustaminen ei uhkaisi kansallista itsetuntoa.

Mikä on avioliitto?

2010-07-29T11:17:00.001+03:00

Viikonlopun keskustelunaiheita on piispa Eero Huovisen ehdotus, että sukupuolineutraalin avioliittolain toteutuessa luterilainen kirkko voisi luopua vihkimisoikeudestaan. Tällöin parit vihittäisiin oikeuskelpoiseen liittoon maistraatissa, jonka jälkeen kirkko voisi suorittaa seremoniallisen siunauksen.

Pidän Huovisen perusteluja huonoina: Huovinen taustoittaa kantaansa ”luonnonoikeudellisella ihmiskäsityksellä ja luterilaisella uskolla”, jotka sallivat vain miehen ja naisen välisen avioliiton siunaamisen. Epäselväksi jää, mikä luonnonoikeudellinen ihmiskäsitys on – avioliitto sinälläänhän kuuluu enemmän kulttuurin kuin biologian alueelle. Uskonnolliseen traditioon vetoaminen on sekin ongelmallista, sillä kristinusko on olemassaolonsa aikana useita kertoja tarkistanut kantojaan ja muuttanut traditioitaan. Avioliitto ei edes kuulu alkuperäisiin sakramentteihin, vaan aina 900-luvulle asti sitä pidettiin ennen kaikkea maallis-juridisena sopimuksena.

Silti, kannatan lämpimästi Huovisen ehdotusta vihkimisoikeuden maallistamisesta. Uskon, että seuraukset voisivat olla sekä kirkon että muun yhteiskunnan kannalta positiivisia.

Vihkimisoikeudesta luopuminen voisi olla askel kohti valtion ja luterilaisen kirkon erottamista toisistaan. Valitettavasti kirkon viranomaistehtävät ovat johtaneet siihen, että kirkosta on tullut enemmän virasto kuin hengellinen keskus. Itse soisin kirkolla olevan enemmän aikaa Jumalalle ja vähemmän paperitöille.

Tällainen ero myös tasapainottaisi Suomessa toimivien kirkkojen keskinäistä asemaa. Huovisen ehdottama käytäntö on toiminut meillä useissa pienissä uskonyhteisöissä jo kauan. Lisäksi valtionkirkotkin suorittavat pelkän siunauksen esimerkiksi silloin, jos jompikumpi pariskunnasta ei kuulu kirkkoon.

Ehkä kuitenkin oleellisempi kysymys on, mitä me ylipäätään ymmärrämme avioliitolla. Jos avioliitto määritellään Jumalan ja morsiusparin sopimukseksi, silloin on kirkon asia päättää, vihkiikö se samaa sukupuolta olevia. Tällöin avioliittoa ei pidä säädellä lailla, mutta sillä ei myöskään pitäisi olla juridista tai taloudellista sitovuutta.

Jos taas avioliitto mielletään aikuisten ihmisten maalliseksi sopimukseksi, silloin ei ole mitään syytä rajata sitä sukupuolten tai sopijapuolten määrän mukaan. Silloin kyseessä olisi kahden tai useamman, miehen tai naisen keskinäinen sopimus, jolle joissakin tapauksissa voitaisiin erikseen hakea kirkollinen siunaus.

Miljoonan ihmisen marginaali?

2010-07-09T12:44:00.003+03:00

Puhe työelämän prekarisaatiosta on ollut tapana kuitata sillä, että kyse on marginaali-ilmiöstä. Niin minäkin aluksi luulin.

Prekarisaatiossa puhutaan huomattavan laajasta ilmiöstä: koko elämän epävarmistumisesta työelämän muutoksen myötä. Pätkätyöläisetkin kertovat prekariaatista, mutta ilmiö ei rajoitu heihin tai mihinkään muuhun kategorisesti määriteltävissä olevaan ihmisryhmään. Pikemminkin se viittaa yleiseen tendenssiin, joka sitten koskettaa ihmisiä vaihtelevalla intensiteetillä.

Prekariaatti tarkoittaa ihmisiä, joiden tulonhankinta on luonteeltaan epävarmaa ja heikosti ennakoitavissa. Kyse on epävarmuuden, mielivallan ja ennakoimattomuuden kokemuksesta. Kyse on riskien yksilöitymisestä. Prekaari ei voi ottaa työn kestoa ja sisältöä ei itsestäänselvyytenä, ja tiettyä työtä tehdessään on aina syytä varmistella jo seuraavia töitä.

Palkkatyön epävarmistumisen (pätkätyöt, irtisanomiset, vuokratyö), rinnalla epävarmuus näkyy palkkatyöstä poikkeavien ansaintamuotojen yleistymisenä (apurahat, palkkiot loppusuorituksesta). Yksi merkittävä muutos on yrittäjyyden ja yrittäjänkaltaisten töiden lisääntyminen. Itsen ja perheen uusintaminen edellyttää useita päällekkäisiä ja lomittaisia tulonlähteitä. Niin sanotun pääasiallisen työn ohella on taloutta vakautettava sivutöillä, harmailla töillä, sosiaalituilla, elatusmaksuilla sekä virallisilla ja epävirallisilla luottojärjestelyillä.

Koska prekarisaatio ei erotu perinteisestä työelämästä selkeästi erillisenä kategoriana, emme tiedä, kuinka laajasta ilmiöstä on kyse. Muutamia työmarkkinastatuksensa perusteella kohtuullisen prekaareja ryhmiä yhdistelemällä voi kuitenkin todeta, että kyse on varsin huomattavasta osasta työmarkkinoita: kun työttömät, pätkätyöläiset, vuokratyöntekijät, osa-aikaiset ja yksinyrittäjät lasketaan yhteen, tullaan yhdeksäänsataan tuhanteen. Jo näiden ryhmien yhteisosuus muodostaa kolmanneksen virallisesta työvoimasta (yhteensä 2703 000 henkeä vuonna 2008).

Suurelta osin prekaareja ryhmiä suomalaisilla työmarkkinoilla

Työttömiä: 172 000 (vuonna 2008) / 221 000 (vuonna 2009)
Määräaikaisissa työsuhteissa: 332 000 / 310 000
Vuokratyöntekijät: 31 000 / 23 000
Yksinyrittäjät (pl. maa-, metsä-, ja kalatalous): 154 000 / 160 000
Osa-aikatyö (jatkuva): 196 000 / 201 000

Yhteensä: 885 000 / 915 000

(Lähde: Työvoimatutkimus 2009. Tilastokeskus.)

Luvut ovat tietenkin siinä mielessä suuntaa antavia, että ne sisältävät myös vähemmän prekaareja. Esimerkiksi osa-aikaeläkeläisiä ei voida pitää tyypillisenä prekariaattina. Toisaalta laskuistani jää pois monia, esimerkiksi pimeä työ, apurahatutkijat sekä muutaman hengen pienyritykset ja osuuskunnat. Kokonaisuudessaan prekaarin työvoiman määrä noussee lähelle miljoonaa.

Se on aika iso porukka, marginaaliksi.

Työn epävarmuuden lisäksi prekariaattia yhdistää sopimattomuus palkkatyönormiin, siis siihen hyvinvointivaltion ja työmarkkinajärjestelmän ydinoletukseen, jossa yksilön elämä muodostuu pysyvästä työsuhteesta, josta saatu tulo riittää ydinperheen uudistamiseen. Tämä on tärkeää, sillä suomalaisessa mallissa myös merkittävä osa sosiaalisista tulonsiirroista, koulutusinstituutiot ja poliittinen järjestelmä ovat pitkälti sidoksissa palkkatyönormiin.

Jos poikkeuksiksi mielletty prekariaatti muodostaa lähes puolet työmarkkinoista, on aiheellista kysyä, missä määrin järjestelmän rakentaminen palkkatyönormille itse asiassa tarkoittaa vahvemman oikeuden käyttöä.

Rippisalaisuutta pitäisi tukea, ei purkaa

2010-06-12T17:35:00.001+03:00

Seurakuntien varjosta on viime kuukausina tullut esille lukuisia lasten hyväksikäyttötapauksia. Näistä osa on sattunut äskettäin, joistakin on vuosikymmeniä. Asia on herättänyt paljon keskustelua, sillä jotenkin sitä vaan ajattelee, että ammattiuskovaisten pitäisi olla vielä astetta parempia ihmisiä.

Nyt ratkaisuksi ehdotetaan rippisalaisuuden murtamista. Pitkään asiaa pyöriteltyäni olen kuitenkin säilyttämisen kannalla.

Tiedämme, että lapsiin kohdistuva seksuaalirikollisuus tulee poliisin tietoon hyvin harvoin, vaikka viranomaisten ja auttamistyöntekijöiden ilmoitusvelvollisuutta on koko ajan kehitetty ja eri ammattiryhmiä on koulutettu havaitsemaan ja ottamaan puheeksi lasten kaltoinkohtelu. Tällaisen piilorikollisuuden kohdalla oikeusjärjestelmämme näyttää olevan avuton.

Jos ilmoitusvelvollisuuden laajentaminen ei ole tuottanut merkittävää tulosta tähänkään saakka, on epärealistista olettaa, että rippisalaisuudesta luopuminen sen tekisi. Varsinkaan Suomessa, jossa ripillä käynti ei ole sosiaalinen normi. Siksi olisi korkea aika alkaa miettiä muita keinoja. Miten hyväksikäyttöä voitaisiin vielä paremmin ehkäistä ennalta?

Entä voisiko rippi jotenkin muuten kuin ilmoitusvelvollisuuden kautta toimia siltana rikoksesta oikeusjärjestelmään?

Traumaattista kokemusta voi käsitellä kahdella tapaa. Voi yrittää vaieta ja unohtaa – tai voi purkaa tapahtuneen keskusteluun. Jos kyseessä on väkivallanteko, olisi tietysti toivottavaa, että tekijä pyrkisi taakastaan hyvittämällä rikoksensa. Se kuitenkin edellyttää kykyä nimetä ja ymmärtää, mitä on tullut tehtyä. Ja seuraavaksi tarvitaan uskoa siihen, että pahimmankin teon jälkeen jää mahdollisuus valita vastuunkannon ja pakenemisen väliltä. Tässä prosessissa rippitraditio voisi toimia – ja on vaihtelevalla menestyksellä toiminutkin.

Ymmärrän hyvin rippisalaisuuden purkamista ehdottavien argumentit yhdenvertaisuudesta lain edessä ja rippiin sisältyvästä anteeksiannosta. Silti lähtisin mieluummin kehittämään ripin vastaanottajien koulutusta kuin ilmoitusvelvollisuutta.

Seksilait säädetään viettipohjalta

2010-05-27T15:42:00.000+03:00

Seksi on kummallista ja vähän pelottavaakin, koska siitä on vaikea löytää järkeä. Ihmiset haluavat seksiä oudoissa asennoissa, epäkäytännöllisissä paikoissa, odottamattomien kumppanien kanssa ja erityisesti silloin, kun olisi käytännöllisempää tehdä ihan muita asioita. Jotakin logiikan tapaista ihmisen viettielämään on yritetty saada sosiobiologiasta, mutta sen lainalaisuudet pätevät harvoihin ja jättävät selittämättä paljon, esimerkiksi erilaiset fetissit.

Vaiettu tosiseikka on, että myöskään seksiin liittyvä lainsäädäntö ei noudata mitään tunnettua logiikan lajia: S/M-seksiä saa harrastaa, mutta ei kuvata. Julkinen alastomuus taas on kiellettyä, paitsi kuvissa, mainoksissa ja lehtitelineissä. Eläimiin sekaantuminen on jälleen sallittua, mutta sen kuvaaminen kiellettyä. Prostituutiolainsäädäntö on sitten ihan oma sekasotkunsa.

Jos seksi liittyy jotenkin lapsiin, poliittisesta keskustelusta katoaa kaikki suhteellisuudentaju. Seksiä pidetään lapsille niin vaarallisena, että siveellisempikin sänkykohtaus nostaa elokuvan ikärajaa monta vuotta. Samaan aikaan pikkulapsille suunnatut tv-ohjelmat ovat täynnä väkivaltaa. Julkisille koneille asetetut pornosuodattimet kyllä sallivat kiinankielisen pornon katselun, mutta estävät nuoria pääsemään suomenkielisiin keskusteluihin seksuaalipolitiikasta.

On selvää, että liian varhaiset seksikokemukset voivat traumatisoida eliniäksi ja siten lapset tarvitsevat suojelua. Näin vakavassa asiassa olisi kuitenkin tärkeää pitää järki päässä ja yrittää ennakoida myös päätösten vaikutuksia. Kaikki kiellot eivät suojele eikä uusia lakeja voi perustella sillä, että sen jälkeen ainakin tuntuu kuin asialle olisi tehty jotain. Pahimmillaan tällainen paniikkilainsäädäntö toimii lapsia vastaan. Yhdysvalloissa teinityttöä syytettiin vastikään lapsipornon tuotannosta, kun hän lähetti vähäpukeisia kännykkäkuvia poikaystävälleen. Kyseinen poika, alaikäinen hänkin, sai syytteen lapsipornon hallussapidosta.

Kaipaisin seksilainsäädäntöömme enemmänmalttia ja vähemmän viettejä.

Rikos = maan tapa

2010-05-18T14:33:00.001+03:00

Suomalaiset ovat poikkeuksellisen lakiuskovainen kansa. Valtaosa luottaa oikeusjärjestelmään ja ajattelee, että sääntöjä pitää noudattaa ja rikoksen palkkana on rangaistus. Tästä syystä esimerkiksi graffitit ja kansalaistottelemattomuus herättävät Suomessa edelleen valtavaa paheksuntaa. Politiikassa lainkuuliaisuuteen vetoaa niin oikeisto kuin vasemmistokin.

Samaan aikaan Suomessa kuitenkin tapahtuu myös toistuvaa ja johdonmukaista lakien rikkomista, jota viranomaiset katselevat läpi sormien tai jopa harjoittavat itse. Tietyissä tilanteissa lain rikkomisesta on tullut hiljaisesti sallittua, siis maan tapa.

Muutama esimerkki valaisemaan väitettäni.

Sanonnan mukaan on laki kaikille sama, vain tuomiot vaihtelevat. Tämä pätee ainakin seksityöntekijöihin, joista taannoin kirjoitin väitöskirjani. Poliisilla on hyllymetreittäin paritusjuttuja varten kerättyjä kuulustelupöytäkirjoja, joissa naiset kertovat kohdanneensa väkivaltaa, vapaudenriistoa ja alistamista. Nämä tapaukset kuitenkin päätyvät harvoin erillisiksi syytteiksi, sillä prostituution yhteydessä vakavatkin väkivaltarikokset mielletääbn luonnollisiksi. Pahoinpidelty seksityöntekijä ei siis voi olettaa saavansa Suomessa suojelua viranomaisilta, vaikka se lain mukaan kuuluisi kaikille.

Vuonna 2005 pääsin Tampereen kaupunginvaltuustoon. Oli hämmentävää huomata, kuinka kaupunki viis veisaa lakisääteisistä tehtävistään. Viimeiset vuodet ovat lastensuojelu, aikuisten sosiaalityö, laitoshoito ja sairaanhoito olleet sen verran niukalla rahoituksella, ettei minimisäädöksistä ole voitu pitää kiinni. Virkamiesten ja poliitikkojen lain halveksunta muuttuu lihaksi ihmisten arjessa, se on huonokuntoisten vanhusten osastoja ilman yövalvojaa ja hädässä oleva lapsi jonottamassa apua kuukausitolkulla. Vuosittain valtuustolle raportoidaan, mitäs lakeja nyt viimeksi on rikottu. Asia merkitään tiedoksi ja sitten siirrytään alibudjetoimaan seuraavaa vuotta.

Nyt kirjoitan kirjaa ulkomaalaisista raksamiehistä Olkiluodon ydinvoimalatyömaalla. Satojen yritysten ja tuhansien työntekijöiden yhteisprojektista on vaikea yleistää, mutta ainakin uskallan sanoa, että työlainsäädännön rikkomista tapahtuu suunnitelmallisesti koko ajan ja että päärakennuttaja tietää tilanteen, samoin kuin alueen viranomaiset. Silti asiat rullaavat ennallaan, kenenkään puuttumatta.

Näiden henkilökohtaisten kosketuspintojen vuoksi en kehtaa kutsua Suomea oikeusvaltioksi. En liioin osta myyttiä pikkutarkkuuteen asti sääntöjä noudattavasta "EU:n mallioppilaasta". Meillä järjestelmällinen lain halveksunta saa hiljaisesti jatkua yksinkertaisesti siksi, sillä suomalainen perusjamppa ei usko sen olevan mahdollista: vielä jouduttuaan itse väärin kohdelluksi hän ajattelee, että tämän täytyy olla yksittäistapaus.

Toisaalta, ehkä kysymys on vain priorisoinneista, sillä onhan meillä esimerkkejä myös viranomaisten ryhdistäytymisestä taistelussa rikollisuutta vastaan. Ainakin Turussa poliisi on päättänyt vihdoin kitkeä dyykkauksen ja kauppojen roskalaatikoista ruokaa penkovia ihmisiä on käräytelty öisin.

Se on oikeus ja kohtuus, sillä onhan varastaminen sentään rikos.

Tilaa sinäkin oma katastrofi

2010-05-12T12:30:00.000+03:00

Viisas oppii virheistään, Suomen hallitus näemmä ei.

Vuonna 2002 eduskunta antoi Teollisuuden Voimalle luvan rakennuttaa Olkiluodon saareen kolmas ydinreaktori. Päätös oli historiallinen, sillä ei Suomessa eikä juuri muissakaan länsimaissa oltu rakennettu uutta ydinvoimaa yli 20 vuoteen, sitten Tšernobylin onnettomuuden jälkeen. Nyt ennakoitiin kuitenkin ydinvoiman uutta aaltoa, sillä olemassa olevat reaktorit vanhenivat ja fossiilisiin polttoaineisiin perustuvan energiatuotannon kritiikkiä lisääntyi.

Vuonna 2005 rakennustyöt käynnistyivät Olkiluodossa. Urakka oli mennyt ranskalaiselle Arevalle, jonka tarkoituksena oli voittaa Suomeen rakennettavalla prototyypillä tarjouksia ympäri maailmaa. Kyse oli ns. kolmannen polven reaktorista, joka olisi suurempi, tehokkaampia ja turvallisempi kuin yksikään aikaisempi. Lupa projektin käynnistämiseen myönnettiin tilanteessa, jossa voimalan lopullisia piirustuksia ei ollut vielä olemassa.

Hanke käynnistyi yskien. Elokuussa 2008 julkisuuteen nousi puutteet hitsaustöiden ohjeistuksessa ja valvonnassa. Kohun seurauksena Säteilyturvakeskus laati tarkastusraportin, joka sisälsi 10 korjausvaatimusta kuukauden määräajalla. Keväällä 2010 korjaukset olivat kuitenkin edelleen merkittäviltä osin tekemättä.

Ratkaisematta olivat myös reaktorin automaatiojärjestelmään liittyvät ongelmat. Ydinvoimalassa pitäisi olla kaksi toisistaan riippumatonta hallintajärjestelmää, mutta toistuvista lupauksista huolimatta ei automaatiosuunnitelmaa ole toimitettu. Marraskuussa 2009 Suomen, Ranskan ja Britannian säteilyviranomaiset antoivat harvinaisen yhteislausunnon, jossa epäiltiin Arevan uusien ydinvoimaloiden turvallisuutta.

Näistä ja muista vaikeuksista johtuen vuonna 2009 valmistuvaksi kaavailtu hanke viivästyy ainakin vuoteen 2012 saakka. Samalla sen kustannusarvio on noussut 3,2 mirjasdista 4,7 miljardiin. Suomen varoittava esimerkki on saanut muut maat etsimään korvaavia vaihtoehtoja – Areva on hävinnyt Aasiassa urakkakilpailuja korealaisille ja EU-alueella panostetaan tuulivoimaan.

Siis: viisi vuotta olemme seuranneet Olkiluodon rakennusprojektia, jossa aikataulut pettävät, talousarviot eivät pidä, turvallisuusmääräyksiä ei noudateta ja työoikeuksia poljetaan. Olkiluodon piti tehdä Suomesta energiatuotannon edelläkävijä, mutta meistä onkin tullut varoittava esimerkki.

Eikö nyt ensin kannattaisi siistiä jo olemassa oleva sotku, ennen kuin annetaan lupaa uusille?

Yhtenäinen vasemmisto

2010-05-05T09:37:00.001+03:00

Näin vapun päälle on ollut tapana pohtia vasemmiston tilaa. Lyhyesti voisi viime vuoden tiivistää, että EU-vaaleissa tuli turpiin, mutta toisaalta nuoria ikäluokkia on virrannut toimintaan enemmän kuin miesmuistiin. Siis hyvää ja huonoa.

Aina silloin tällöin joku ilmoittaa vasemmiston olevan kriisissä, nimeää syyksi hajaannuksen ja ehdottaa lääkkeeksi joukkojen kokoamista suurpuolueeseen. Kotipuolueellani Vasemmistoliitolla olisi tällöin kaksikin kosijaa – vuorotellen ovikelloa käyvät soittelemassa pulska mutta tylsänlainen SDP sekä pieni mutta särmikäs SKP. Vaikka virallisia yhdistymishankkeita ei ole tietääkseni käynnissä, tunnusteluja kuulee silloin tällöin, SDP haluaisi sulauttaa muut itseensä ja SKP tarjoaa vaaliliittoa.

Kautta historiansa on vasemmisto jakautunut ja riidellyt keskenään. Siinä on hyvätkin puolensa, sillä yleensä vain aatteensa vakavasti ottavat ovat valmiita eroamaan asiakysymysten takia. Juuri tämän periksi antamattomuus on vasemmiston sydän, siitä nousevat laulut, toivo ja sankaruus. Suuret valtapuolueet pysyvät paremmin kasassa, sillä ne keräävät toisenlaisia aktiiveja ja niille asiat ovat aina neuvoteltavissa.

Vasemmiston jatkuva jakautuminen juontaa sen juuriin vastarintaliikkeenä. Vasemmistolaisuus on kapitalismin sisällä ja sitä vastaan suuntautunut poliittinen liike. Se kestää tappioita loistavasti, mutta hämmentyy voitoista pahemman kerran – sekä Neuvostoliiton bolsevikkien että EU-demarien kohdalla voimme nähdä, miten vallan saavuttaminen voi kuohia vasemmistosta valjun ja eksyneen.

Tämä on tietenkin ongelma, sillä politiikan ideanahan on vallan tavoittelu. Useimmat vasemmiston sisäiset konfliktit tiivistyvät kysymykseen ministerisosialismista: Voiko sosialisti ryhtyä merkittävässä luottamustehtävässä kapitalismin takuumieheksi, jos hän samalla saavuttaa pieniä parannuksia ihmisten elämään? Suomen nykydemarien mielestä voi, sillä ministeripaikan kautta saavutetut konkreettiset edut arvostetaan korkealle, aatetta kun ei voi syödä. Kommunistien mielestä ei voi, koska ministeriys välttämättä merkitsee aatteellisesti kestämättömiä kompromisseja, joita kansa ei hyväksy.

Vasemmistoliitto keikkuu jossain tässä välillä: hallitukseen osallistuminen houkuttelee, sillä oppositiossa valtaa on vähän ja tehtävää olisi niin paljon. Toisaalta taustalla painavat edelleen sateenkaarihallituksissa hyväksytyt leikkauslistat, joiden jälkeen ihmisten luottamuksen palauttaminen on ollut hidasta. Tämän näkemyseron takia mahdollinen liitto muiden vasemmistopuolueiden kanssa kantaisi alusta saakka sisällään avioeron siementä.

Jos vasemmistopuolueet joskus yhdistyvät, sen pitää tapahtua ruohonjuuritasolta käsin. Että aktiiviväki löytää yhteisiä tavoitteita ja yhteistä puolustettavaa ja alkaa puuhata samoissa järjestöissä samojen asioiden eteen (niin kuin jo jonkin verran tapahtuu). Että jonain päivänä aktiivit vain ovat niin toisiinsa tottuneita, ettei erillisissä puolueissa tunnu olevan mieltä.

Siihen saakka on viisainta asustella naapureina, moikata rappukäytävässä ja osallistua yhteisiin pihatalkoisiin, mutta jättää kuulutukset varaamatta.

Julkinen terveysbisnes

2010-04-21T23:11:00.000+03:00

Minulla ei ole mitään yksityisiä terveyspalveluja vastaan. Minua häiritsee vain se, että tätä terveysbisnestä pyöritetään julkisilla varoilla.

Ensin tuli terveyspalvelujen kaksiraidemalli, kun kunnallisten terveyskeskusten rinnalle perustettiin yksityisiä lääkäriasemia. Niiden liikeidea nojasi Kelan avokätiseen tukeen ja työterveyslakiin, joka velvoittaa työnantajan järjestämään alaisilleen työterveyshuollon.

Pitkään yksityisiä terveyspalveluja käyttivät lähinnä rikas eliitti ja vakituisissa työsuhteissa olevat palkansaajat. Kun sitten 1990-luvun lamapaniikki rapautti kunnallisia terveyspalveluja (yksityisten saamaan julkiseen tukeen ei kajottu), yhä useampi työterveyshuollossa asioimaan tottunut vanhempi hankki myös lapsilleen yksityisen sairausvakuutuksen. Nykyisin yksityiselle puolelle ovat löytäneet lähes kaikki, joiden tulotaso kestää omavastuuosuuden.

Meillä on siis kaksiosainen terveydenhoitojärjestelmä, jossa yhteisillä varoilla tuotetaan toisille vähän parempia palveluja kuin toisille. Tämä on jo aika kaukana siitä yhteisen, maksuttoman ja laadukkaan terveydenhoitojärjestelmän ihanteesta, johon hyvinvointivaltiossa vuosikymmeninä uskottiin.

Vaan eipä tässä vielä kaikki. Yksityistä terveysbisnestä tietysti kaivelee, että valtio kattaa vain osan kuluista. Siksi onkin paikallaan, että yhä kasvava osa myös kunnallisista terveyspalveluista tuotetaan markkinalogiikalla. Ensin kunnat ostivat yksittäisiä keikkalääkäreitä, nyt jo kokonaisia terveyskeskusyksiköitä. Ja kun laman vuoksi säästetään, se tehdään jälleen omasta tuotannosta, ei suinkaan näistä ostopalveluista.

On ymmärrettävää, että terveysalan yritykset hurraavat tälle kehitykselle. Sen sijaan epäselvää on, mitä veronmaksajat tai palveluiden käyttäjät tästä kaikesta hyötyvät. Viime kuukausina on ilmestynyt useampikin tutkimus, joiden mukaan yksityisiltä ostetuissa terveyspalveluissa pystytään jakamaan vähemmän vastaanottoaikoja ja kuormitetaan enemmän erikoissairaanhoitoa kuin kunnallisissa terveyskeskuksissa. Eikä siitä tule edes säästöjä: 80 prosenttia kuntien johtavista lääkäreistä arvioi palveluostojen käyneen omaa tuotantoa kalliimmaksi.

On outoa, että Suomi niin innokkaasti pyrkii kohti yhdysvaltalaista terveydenhuoltojärjestelmää, joka kaikissa kansainvälisissä tutkimuksissa on todettu niin kalliiksi ja tehottomaksi, että maa on itsekin päättänyt luopua siitä. USA:ssa miljoonat ihmiset ovat jääneet ilman hoitoa, lapsikuolleisuus on huomattavan korkea ja 62 % konkursseista johtuu siitä, etteivät ihmiset selviä lääke- ja hoitolaskuistaan.

Hyvä taloudenpito ja kansanterveys edellyttävät, että terveysalan yrityksiltä poistetaan julkinen tuki ja rahat käytetään julkisen terveydenhuollon kehittämiseen.

Ihmeitä voi tilata

2010-04-19T16:11:00.000+03:00

Joitakin aikoja sitten ystäväni, nyt jo eläköitynyt politiikan taustavaikuttaja, vietti talveaan Costa Ricassa. Eräänä aamuna häntä vastaan käveli nuori kaunis nainen, joka hymyili. Ystäväni vastasi tervehdykseen yllättyneenä ja he pysähtyivät juttelemaan siihen heräilevän pikkukaupungin jalkakäytävälle.

Tässä tilanteessa oli miehellä ainakin kolme mahdollisuutta tulkita tilannetta. Ensinnäkin hän saattoi ajatella, ettei tuollaisella kaunottarella voi olla mitään syytä hymyillä tuntemattomille ja että hän varmaan oli nähnyt väärin. Toisen tulkinnan mukaan köyhä kehitysmaalainen nainen siinä haistaa suojattoman luottokortin ja hymyilee ilahtuneena. Kolmanneksi, hän voi päättää uskoa ihmeisiin: että nainen saattoi aistia hänen kaltaisessaan jo vähän kaljuuntuneessa suomalaismiehessä jotain miellyttävää ja halusi tutustua.

Minkä tulkinnan sitten valitseekin, sillä ohjaa omaa käyttäytymistään ja siten oletukset muuttuvat tosiasioiksi. Ei tietenkään ole niin, että ystäväni saa haluamansa naisen rakastumaan itseensä pelkän uskon voimalla. Varmaa kuitenkin on, että epäluuloisille kyynikoille ei ihmeitä tapahdu, sillä väärinymmärryksen tai hyväksikäytön pelossa he jättävät kutsumatta satunnaisen tuttavan kahville.

Tästä ystäväni tapauksesta on jo kulunut joitakin vuosia. Pari päätyi lopulta eroon, mutta vasta monta ihanaa hetkeä rikkaampana. Eikä ystäväni ole koskaan sen jälkeen kyseenalaistanut ihmeitä.

Tapaus palasi mieleeni pari viikkoa sitten, kun kuulin Burmassa tarinoita ”levitoivasta kivestä”, maan ehkä suosituimmasta pyhiinvaelluskohteesta. Talon kokoinen, kullalla päällystetty järkäle nököttää vuoren laella niin huteran näköisenä, että sen luulisi putoavan minä hetkenä hyvänsä. Paikalliset uskovat lujasti, että kivi leijuu muutaman sentin alustansa yläpuolella.

Alueella seikkailevat länsimaalaiset eivät VOI uskoa, että kivi pysyisi ilmassa, vaan sen TÄYTYY koskea emäkallioon. Ilmiön selittäminen on suosittu keskustelunaihe - sillä vahvistetaan omaa tieteisuskoa ja samalla tehdään sopivasti pesäeroa sivistymättömiin alkuasukkaisiin. Onko kyseessä joukkopsykoosi? Erikoinen geologinen muodostelma? Visuaalinen harha?

Mikä tahansa, kunhan ei vain ihme.

Minusta meidän hätääntynyt tarpeemme selittää ihmeet pois kertoo, että olemme menettäneet jonkin keskeisen osan ihmisyyttä. Lopulta ei ole väliä, koskettaako kivi jalustaansa vaiko ei. Tärkeää on ihmeen kokemus, että maailmassa on tutun ja arkisen ohella myös selittämätöntä ja pyhää.

Mietipä, miten lapsuutesi joulut muuttuivat, kun lakkasit uskomasta joulupukkiin.

"Kohumatka"

2010-04-12T21:50:00.002+03:00

Palasin maanantaina Aasiasta. Yllätyksekseni sain huomata, että olen joutunut keskelle omituista skandaalia. En tiedä, miksi minun matkastani ollaan niin kiinnostuneita. Kysessä ei ole ollut mikään salaisuus, vaan olen etukäteen sopinut kirjoittavani matkan kokemuksista lehtiin.

Eduskunnalla tai millään julkisyhteisöllä ei ole osuutta matkani suunnitteluun tai kustannuksiin.

Pidän asiattomana tapaa, jolla lehdissä on puhuttu matkastani "lemmenlomana". Kirjoittelu on ilmeisesti perustunut puhtaasti toimittajien olettamuksiin. Näiltä osin oikea paikka asian käsittelylle lienee tässä vaiheessa Julkisen sanan neuvosto.

Annan mielelläni lisätietoja matkani asiasisällöstä myös toimittajille. Henkilökohtaisesta perhe-elämästäni, ystävistäni tai työtovereistani en jatkossakaan aio antaa lausuntoja.

Hyvää seksiä? –Ei kiitos.

2010-04-06T15:11:00.000+03:00

Erään kerran vuosia sitten istuin ystävättäreni kanssa viehättävässä lounasravintolassa. Seuralaiseni mentyä hakemaan meille kahvia nousi viereisessä pöydässä aterioinut huoltomies ja tuli luokseni. Hän pahoitteli häiriötä, kertoi pitävänsä minua hyvin kauniina ja tiedusteli, tarvitsisinko kyytiä jonnekin. Hän oli autolla liikkeellä.

Hämmennyin. En ollut nuorenakaan sellainen kaunotar, joille miehillä on tapana tehdä ehdotuksia lounasravintoloissa. Yllättäen tarjottu seikkailu houkutti. Toisaalta hätäilin, että ystäväni palaisi pian kahvikuppien kanssa: mitä hän oikein ajattelisi, jos löytäisi minut jakelemassa puhelinnumeroita tuntemattomille haalarimiehille?

Mies oli hyvin komea, sillä lailla karusti kuin jotkut duunarimiehet ovat. Kevät oli hyvin kaunis, ikkunan takana paistoi aurinko ja purot solisivat. Minä olin nuori ja sitoutumaton, siis vapaa tekemään mitä halusin.

Sanoin: ”Ei kiitos, olet huomaavainen, mutta minulla on lyhyt kävelymatka.” Vastasin näin siksi, että olin todellakin menossa ihan viereiseen taloon ja olisi ollut hölmöä pyytää kuljetusta. Mutta totta puhuen sittenkin enemmän vaikutti se, etten halunnut näyttää ystävättäreni silmissä kevytkenkäiseltä.

Tapaus oli opettavainen. Sen myötä oivalsin, etten suinkaan elä missään vapaan seksin ihmemaassa. Tiukan paikan tullen, kun on tehtävä nopeita ratkaisuja, ryömii jostakin liskoaivojen perältä siveyden ohjelmistokoodi.

Naisen elämässä seksuaalinen pidättyvyys on vuosituhansien ajan liittynyt turvallisuuteen. Kyse ei ollut vain raskauteen ja tauteihin liittyvistä riskeistä, vaan naisen seksuaalisuutta on johdonmukaisesti kontrolloitu ja rikkeistä langetettu jopa kuolemantuomioita. Vielä 1900-luvulla seksuaalinormeja vastaan kapinoivia naisia suljettiin "oman edun vuoksi" ja "suojelun tarpeesta" joukoittain mielisairaaloihin ja muihin suljettuihin laitoksiin. Jos esimerkiksi harjoitti avioliiton ulkopuolista seksiä useiden miesten kanssa, oli vaarassa joutua huoltopoliisin ja muiden viranomaisten kontrollitoimien kohteeksi.

Tällainen traditio ei häviä yhdessä eikä kahdessa sukupolvessa. Edelleen teinitytöt tekevät valintoja ja rajaavat toimintaansa välttääkseen huoran leimaa. Edelleen minäkin, emansipoitunut aikuinen nainen, laitan vaistomaisesti jonkin epämääräisen ”maineen” konkreettisen hauskanpidon edelle. Niin syvään on juurtunut pelko siitä, että aktiivinen seksuaalisuus merkitsee vaaraa: pilkkaamista, hylkäämistä, tärkeiden ihmissuhteiden menetystä ja kuolemaa. Vaikka tarjous oli houkutteleva, ei lounasravintolan huoltomiehellä ollut mitään mahdollisuuksia.

Entäpä jos olisinkin vastannut toisin, mitä hirveää siitä olisi seurannut? Ystävättäreni olisi puistellut päätään, pahimmillaan ehkä soittanut jollekulle ja kertonut olevansa hieman huolissaan minusta. Nykyään naisen seksuaalisuutta sidotaan kevyin silkkiköysin, mutta sekin riittää, jos vanhasta muistista kuvittelemme ne rautakahleiksi.

"Puolisosi alushousujen väri?"

2010-03-30T18:25:00.001+03:00

Sunnuntaina julkaistun kyselyn mukaan jopa 40 prosenttia viranomaisten lumeavioliittopäätöksistä tehdyistä valituksista menee hallinto-oikeuksissa läpi. Usein kumoavien päätösten taustalla on lisätodisteiden karttuminen, esimerkiksi pariskunnalle valitusprosessin aikana syntynyt lapsi.

Lumeavioliitto tarkoittaa tilannetta, jossa kahden eri kansalaisuuden avioliitto solmitaan muilla kuin perhe-elämään tähtäävillä motiiveilla. Avioliiton kautta ulkomaalainen henkilö voi tavoitella oleskelulupaa ja esimerkiksi päästä sosiaaliturvan piiriin. Viime vuosina noin 100-200 hakemusta on viranomaiskäsittelyssä arvioitu lumeavioliitoiksi.

Lumeavioliittojen metsästys on osa oleskelulupaprosessia. Viranomaiset (usein poliisi) ristikuulustelevat paria päästäkseen selvyyteen, onko heillä ”tavanomaista perhe-elämää”. Ja tästä alkavatkin ongelmat: muutaman lumeavioliiton vuoksi kuka tahansa usean kansalaisuuden pari on velvollinen selvittämään viranomaisille nukkumisjärjestelyjään, kotitöiden jakamista, sisustuspreferenssejään ja seksielämäänsä. Järjestelmä loukkaa vakavasti ihmisten yksityisyyden suojaa. Lisäksi hallinto-oikeuksien korkea kumoamisprosentti kertoo mielivaltaisuudesta – jos et satu muistamaan puolisosi alushousujen väriä, hänet voidaan muitta mutkitta toimittaa takaisin kotimaahansa.

Lumeavioliittojen karsimisjärjestelmä on myös rasistinen, sillä se ei koske lainkaan kahden Suomen kansalaisen välistä liittoa. Supisuomalainen liitto on legitiimi, oli avioitumisen syynä sitten rakkaus, arjen joustavuus tai parempien sosiaalietuuksien tavoittelu. Ei kukaan tule heille sanomaan, että avioliittosi ei päde, koska se solmittiin väärin perustein tai koska teillä ei ole säännöllistä avioelämää.

On epätodennäköistä, että avioliitto suomalaisen kanssa tulee koskaan olemaan merkittävä väylä kiertää oleskelulupasäädöksiämme. Lisäksi suuri osa puolisoina Suomeen jääneistä päätyy työelämään ja veronmaksajiksi, oli taustalla lumeliitto tai ei. Koko tehottomasta, rasistisesta ja mielivaltaisesta lumeavioliiton käsitteestä olisikin syytä luopua.

Miksi Tampere hylkäsi lapsensa?

2010-03-21T15:13:00.001+02:00

Uusi lastensuojelulaki astui voimaan 1.1.2008. Sen mukaan sosiaalityön on tehtävä lastensuojelutarpeen selvitys viipymättä tai viimeistään kolmen kuukauden kuluessa. Selvityksessä käydään läpi lapsen tilanne ja mitä sille on tehtävä. Selvitys ei vielä sinällään takaa mitään konkreettista apua, mutta se on ehto avun saamiselle.

Vuoden 2007 lopulla useat sosiaalityöntekijät ottivat meihin luottamushenkilöihin yhteyttä ja varoittivat, ettei uutta lakia pystytä Tampereella toteuttamaan ilman lisärahoitusta. Asiaa puitiin talousarviokäsittelyissä, mutta valmistelevat virkamiehet olivat silloin sitä mieltä, että yritetään nyt ensin sisäisillä henkilöjärjestelyillä ja palkataan sitten vasta väkeä, jos homma ei toimi.

Nyt tiedetään, että ei toimi. Vuonna 2009 noin puolet lastensuojeluselvityksistä venyi yli lain määräämän ajan. On aivan kohtuutonta, että lapset joutuvat odottamaan jopa puoli vuotta saadakseen selvityksen, joka oikeuttaa heidät jonottamaan jotakin tukea. Osassa perheistä ongelmat ratkeavat odotellessa, osassa ne menevät entistä pahemmin solmuun – Tampereella on edelleen myös likaisia, nälkiintyneitä ja moneen kertaan piestyjä lapsia.

Tampereen lastensuojelun tilanne on se, että oikea-aikaista ja riittävää apua saa vain, jos lähipiirissä sattuu olemaan juristi tai muuten oikeuksistaan tietoinen, tarmokas aikuinen. Aika harvalla näistä lapsista on.

Tavallisen rivivaltuutetun keinot alkavat olla vähissä. Olen puhunut asiasta vuosien varrella lukuisia kertoja sekä lautakunnassa että valtuustossa. Olen tehnyt kyselyjä, aloitteita ja muutosesityksiä. Niin on moni muukin. Lastensuojelusta huolestuneita valtuutettuja löytyy lähes kaikista puolueista, mutta yleensä he ovat nuorehkoja naisia, joilla on systeemissä verrattain vähän valtaa.

Viime marraskuussa saimme puristettua valtuustolta korvamerkittyä lisärahaa lastensuojelujonojen purkuun, emme lain noudattamiseen tarvittavaa määrää, mutta jonkin verran. Helmikuun valtuustossa kuulin kuitenkin, ettei lisäväkeä ole vielä edes palkattu. Ja koko ajan meillä on käsissämme kymmniä lapsia, jotka tarvitsisivat apua nyt heti.

Hävettää olla valtuutettuna kunnassa, joka ei kunnioita maansa lakeja eikä välitä lapsistaan.

Sananvapauden muistolle

2010-03-16T14:01:00.000+02:00

Olen vakavasti huolissani maahanmuuton ympärille syntyneestä keskustelukulttuurista. Kuukausi sitten hämmennystä aiheuttivat ”maahanmuuttomyönteisten” poliitikkojen uhkailut ja viime päivinä ovat useat tutkijat kertoneet itsesensuurista rasistisen häirinnän pelossa. Kolmas laajamittaista häirintää kohdannut ryhmä ovat toimittajat. Kyse ei ole enää Yksittäisistä kirjoittelijoista, vaan aggressiot organisoidaan ryhmissä, pääosin ”maahanmuuttokriittisiksi” itseään kutsuvien nettikirjoittelun yhteydessä.

Tilanne on se, että lähes jokainen maahanmuuttomyönteinen lausunto johtaa sanojan seksuaalielämän, ulkonäön, perhesuhteiden ja mielenterveystilanteen ruotimiseen julkisilla keskustelupalstoilla. Näissä keskusteluissa ihmisiä voidaan huolettomasti leimata ”murhapolttajiksi”, ”pedofiileiksi”, ”isänmaan pettureiksi” tai ”neekerimunan loppusijoituspaikoiksi”. Mutta ei tämä vielä mitään. Tällaista on nähty ennenkin. Julkisuuden henkilön on kestettävä kritiikkiä ja jos sitä on paljon, sekaan mahtuu myös ylilyöntejä?

Tilanne on myös sellainen, että näiden nettikeskustelujen kohteeksi joutunut henkilö saa varautua kymmeniin tai satoihin henkilökohtaisiin häirintäviesteihin. Vaikka en ole kuullut fyysisestä väkivallasta, saattaa häirintä tarkoittaa sähköposteja, puhelinsoittoja, perässä seuraamista ja jopa lasten ahdistelua. Mutta ei tämä vielä mitään, sillä häirintää on toki ollut ennenkin. Sitä vartenhan on osoitteen salaus keksitty.

Sen sijaan uutta ja erityisen huolestuttavaa on, miten maahanmuuttoon keskittyneet nettisivustoille on viime vuosina syntynyt toleranssi vastapuolen organisoituun uhkailuun. Kehotuksia löytyy myös moderoiduilta keskustelulistoilta. Toiminnan järjestäytyneisyyteen viittaa se, että muu keskusteluyhteisö ei kehotuksia tuomitse ja että ne usein johtavat (suomen mittakaavassa) massiiviseen ryhmähäirintään. Kyse on siis enemmän tai vähemmän johdonmukaisesta pyrkimyksestä maahanmuuttomyönteisten keskustelijoiden vaientamiseen.

Keräsin tähän muutaman esimerkkisitaatin. Kaikkien yhteydessä oli julkaistu nimi, joskus myös henkilön kuva tai yhteystietoja:

”Xx: vedä vittu päähäsi ja tukehdu.”

”Ehkä Tapion seuraavassa kirjassa Punavuorelaisen bistron ovesta horjahtaa kertojan syliin kaunis Xx-niminen lehtinainen, joka kertoo sekavaa tarinaa lasista ja tyrmäystipoista. Kertoja lupaa pitää Xx:stä huolta ja tuuppaa hänet ensimmäisessä kadunkulmassa ohikulkevan somaliporukan hoteisiin.
- Voittekste kaverit pitää tästä huolta. Tää tykkää teistä. Hauskaa joulua!”

”Xx Xx mielipiteet ei ole minkään arvoisia. Niinpä Xx Xx ei ole ihmisenä minkään arvoinen. Arvottomille ihmisille ei pidä tehdä mitään (paitsi ehkä silmitöntä väkivaltaa).”

”Nämä ämmät pääsevät nyt lopullisesti henkilökohtaiselle tappolistalleni, jonka talletan ihan vain sydämeeni.”

”Ei helvata! Kun luin tuon lehden jutun, niin mielestäni olisi kaikille terveellisempää kun "artistille" tehtäisiin lobotomia.”

”Ammutaan tai hirtetään tavattaessa.”

Me emme tiedä, ketkä nimimerkkien takana kirjoittavat. Viestien sisällön perusteella voi kuitenkin olettaa, että useimmiten kyseessä ovat oikeistolaisiksi itsensä identifioivat aikuiset miehet. Uhkailun kohteena taas ovat julkisuudessa ”maahanmuuttomyönteisiksi” leimautuneet naiset, esimerkiksi poliitikot, tutkijat ja toimittajat. Usein on vielä niin, että kovimpien rajat auki -aktivistien sijaan agressiot suunnataan tavallisiin keskiluokkaisiin naisiin, jotka eivät koskaan kuvitelleet joutuvansa sellaisen kohteeksi ja joilla ei ole välineitä käsitellä kohtaamaansa terroria.

Epäilen, ettei näin groteskia ja laajamittaista vaientamiskulttuuria ole Suomessa nähty sitten Lapuan liikkeen aikojen. Ja 1930-luvulla maan ykköspoliitikot mahdollistivat ilmiön vaikenemisellaan, niin kuin nytkin.

Monet maahanmuuttokriittisiksi itseään kutsuvat korostavat, että he eivät ole suinkaan rasisteja, ainoastaan kriittisiä suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan. Usein toistuu myös väite, että heitä itseään lukuun ottamatta suomalainen keskustelu myötäilee hallituksen poliittisia linjauksia.

Tämä ei pidä paikkaansa. Me toisen laidan ”maahanmuuttokriitikot” pidämme Suomen maahanmuuttopolitiikkaa kohtuuttomana, epäloogisena ja aivan liian tiukkana. Olemme sitä mieltä, että maahanmuuttosäännöksiä muokataan koko ajan elinkeinoelämän tarpeista käsin, kun politiikan lähtökohdaksi pitäisi ottaa ihmisoikeudet. Että nykyisellä järjestelmällä ollaan kovaa vauhtia rakentamassa kahden kastin yhteiskuntaa, jonka malli testattiin jo Etelä-Afrikassa ja on käytössä edelleen Israelissa. Ja että sellainen Suomi ei ole kenenkään etu.

Meitä ”maahanmuuttokriitikoita” vain on julkisuudessa koko ajan harvempia. Minkäköhän takia?

Päättääkö meidän perheen asioista isä, äiti vai Suomen eduskunta?

2010-03-15T13:12:00.001+02:00

Vanhempainraha on tuki, jota maksetaan pientä lasta kotona hoitavalle vanhemmalle. Nykyisen käytännön mukaan perheet voivat valita, jääkö kotiin isä vai äiti. He voivat myös vuorotella tai päättää olla kumpikin osa-aikaisesti vapaalla.

Käytännössä vanhempainvapaalle jäävät yleensä äidit. Vain joka kymmenes isä nostaa vanhempainrahaa ja vanhempainvapaapäivistä isien osuus on alle neljä prosenttia. Kun tähän ynnätään pelkästään äideille tarkoitettu äitiysrahakausi, voi huoletta todeta, että pienten lasten hoivavastuu on edelleen naisilla.

Yksilötasolla voi kotiäitiys olla erinomainen ratkaisu, mutta näin vahva hoivan tilastollinen sukupuolittuneisuus aiheuttaa tasa-arvo-ongelmia. Se heikentää naisen asemaa työmarkkinoilla ja toisaalta asettaa miehet altavastaajiksi vanhemmuuteen liittyvissä kysymyksissä, esimerkiksi huoltajuuskiistoissa. Siksi olisi suotavaa, että pikkulapsiperheiden hoivavastuu jakautuisi tasaisemmin.

Ratkaisuksi tähän on esitetty ns. Islannin mallia, jossa vanhempainrahakausi jakautuu kolmeen osaan: yksi niistä on korvamerkitty äidille, toinen isälle ja kolmannesta jaksosta vanhemmat saavat päättää keskenään. Mikäli jompikumpi vanhemmista ei jää vuorollaan kotiin, jää etu siltä osin saamatta. (Malli poikkeaa meillä siinä, että kun Islannissa kunkin osan pituus on 3kk, meillä tasa-arvoministeri on esittänyt vanhenpainrahakauden pidentämistä yhteensä puoleentoista vuoteen.)

Kokemus on osoittanut, että isät ovat halukkaita käyttämään sellaisia hoitovapaita, jotka perhe muuten menettäisi ja joita ei voi siirtää äidille. Lähes kaikki isät pitävät jo nyt vain miehille mahdollista isyysvapaata. On siis hyvät mahdollisuudet, että Islannin malli todella lisäisi miesten intoa jäädä kotiin.

Malliin liittyy kuitenkin joitakin ratkaisemattomia ongelmia:

1. Lapsiperheiden köyhyys on kasvanut aina 1990-luvun alusta lähtien. Tässä tilanteessa uusi vanhempainrahajärjestelmä suuntaisi muutenkin niukkoja tukirahoja entisestään ansiosidonnaisiin etuuksiin. Käytännössä se tarkoittaa tulonsiirtoa niille ryhmille, joilla on ansiosidonnaisuuteen oikeuttavia tuloja - siis muille kuin pienituloisimmille.

2. Vanhempainpäiväraha on osa pitempää erilaisten lapsiperheavustusten ketjua, jonka kaikki osat on sidottu lapsen ikään. Mikäli vanhempainpäivärahan perusosa (siis se, minkä myös ansiotuloton saa) on pienempi kuin reaalinen kodinhoidontuki (jonka suuruus vaihtelee riippuen kuntalisistä), vanhempainpäivärahan pidentäminen merkitsee tulojen heikentymistä niissä perheissä, jotka eivät saa ansiosidonnaista. (Kodonhoidontuki on kiinteä, ei ansiosidonnainen.)

3. Mikäli pidennys on sidoksissa miehiseen sukupuoleen, köyhissä perheissä uudistus itse asiassa suosisi naisten jäämistä kotiin, koska edelliskohtaan viitaten he pääsisivät suoraan kotihoidontuelle, kun taas isän kotiin jääminen merkitsisi vanhempainpäivärahakauden jatkumista.

4. Lisäksi laki on suunnattu perheille, joissa kummallakin vanhemmalla on toistaiseksi voimassa oleva työsuhde, josta sitten vain jäädään lomille. Tosiasiassa merkittävä osa lapsista (ehkäpä enemmistö) syntyy perheisiin, jossa näin ei ole, vaan tulot ovat enemmän tai vähemmän jatkuvaa säätämistä ja taiteilua. Tällöin perheiden selviämistä tukisi parhaiten järjestelmä, jossa vanhemmat voisivat tehdä parhaiten omaan tilanteeseensa sopivia ratkaisuja, eikä hoitotukien käyttöä olisi jäykästi määritelty ulkoa käsin.

Jos todella haluttaisiin tukea miesten kotiin jäämistä, pitäisi kääntää katse sinne, missä nykyinen sukupuolijako syntyy, siis vanhempainrahaa edeltävään äitiysrahakauteen. Kysehän on sukupuoleen sidotusta avustuksesta, joka takaa, että lapsen ensimmäiset elinkuukaudet äiti kantaa hoivasta päävastuun. Tänä aikana muodostuneet käytänteet toistuvat tutkimusten mukaan koko perheen olemassaolon ajan. Äitiyspäivärahan sitomista sukupuoleen on perusteltu imetyksellä, mutta silti se pätee adoptiolapsiinkin...

Miesten kotiin jäämistä tukeva systeemi olisi sellainen, jossa lapsen ensimmäisinä kuukausina molemmat vanhemmat voisivat olla kotona. Silloin hoivavastuu jakautuisi alusta saakka tasaisemmin, molemmilla olisi yhtäläinen mahdollisuus muodostaa kiinteä suhde lapseen ja vanhempainrahalle siirryttäessä koti-isyys olisi yhtä luontevaa kuin kotiäitiys.

Enemmän ja parempia lakkoja, kiitos

2010-03-09T13:22:00.000+02:00

Viime viikolla elinkeinoelämän johto marssi yhtenä miehenä kertomaan, ettei tämmöinen peli vetele: ihmiset menevät lakkoon milloin tykkäävät, ajattelematta yhtään Suomen (lue: yritysjohdon) etua. Närkästyksen olivat herättäneet AKT:läiset ahtaajat, joiden lakko pysäyttää suuren osa teollisuusviennistä.

Ahtaajien päävaatimus on eroraha. Yksikään suomalaisen yritysmaailman ykkösnimistä ei kommentoinut sitä, miksi ahtaajan vaatimus vuoden erorahasta on kohtuuton mutta johtajien eromiljoonat ihan jees.

Lakko-oikeudesta minulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että mikäli työntekijällä ei ole oikeutta kieltäytyä työstä, sitä kutsutaan orjuudeksi. Eilinen kiukuttelu osoittaa vain, että elinkeinoelämän sedillä on paha aukko yleissivistyksessä. Kannattaisi käväistä iltalukiossa parilla yhteiskuntaopin tunnilla selvittämässä sellaisten käsitteiden merkitys kuin ”demokratia”, ”kansalaisyhteiskunta” ja ”järjestäytymisoikeus”.

Sen sijaan aloin pohtia epäsuhtaa, joka syntyy alojen erilaisesta painostusvoimasta. Kilttejä julkisen sektorin naisia on hyvin vaikea saada taistelemaan palkoistaan, kun taas tietyt avainalat ovat onnistuneet ajamaan itselleen huippuedut.

Jatkossa pitäisikin tehdä niin, että kaikki lakot suunnataan yrityselämään - lakon perimmäinen tarkoitushan on muuttaa työn ja pääoman välistä suhdetta työntekijöiden eduksi. Uudet liitot rakennetaan niin, että yhteen laitetaan aina pieniä yksityisen sektorin avainaloja ja sellaisia suuria ammattiryhmiä, joiden työstä kieltäytyminen vaikeuttaisi enemmän tavallisten ihmisten arkea kuin pääomaa. Siis esimerkiksi

lennonjohtajat – kirjastonhoitajat

Ydinvoimalatyöntekijät – peruskoulunopettajat

Ahtaajat – sairaanhoitajat

Parista aina ensimmäinen lakkoilisi molempien puolesta, jälkimmäinen osallistuisi moraalisella ja taloudellisella tuella ja tehottomilta lakoilta vältyttäisiin kokonaan.

Kuka tätä maata oikein johtaa?

2010-02-24T10:53:00.001+02:00

Viime viikolla YLE uutisoi, että valtioneuvoston kanslia on pestannut amerikkalaisen konsulttiyhtiön McKinsey&Company ideoimaan Suomelle seuraavaa hallitusohjelmaa.

Tiettävästi kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Suomessa hallitusohjelmaan käytetään konsulttia. Yleensähän kai ajatellaan, että poliittiset päätökset tekee kansa, vaaleissa valitsemansa hallituksen välityksellä. Eikä siis edellinen hallitus konsulttifirman välityksellä.

Kuinka väärässä sitä voikaan olla. Pienellä googlauksella saa nimittäin selville, että nyt palkatulla konsulttifirmalla on ollut jo aikaisemmin vahvoja näkemyksiä Suomen menestystekijöistä. Vuonna 2007 se julkaisi raportin Suomen talous, joka lähtee vähintään kahden prosentin talouskasvusta. Julkaisu mainostaa olevansa taloudellisesti ja poliittisesti riippumaton, siis McKinsey&Company on vähän niin kuin hyväntekeväisyytenä rahoittanut Suomelle toimintaohjeet?

Mitä konsultit sitten meille ehdottavat? Aloin kerätä raportin suosituksia Suomen valtiolle. Hassu juttu, ne tuntuivat kovin tutuilta… Niinpä laitoin jokaisen perään merkinnän, onko uudistus kenties jo ehditty toteuttaa (OK) tai onko sen saavuttamiseksi ainakin tehty jotain (KESKEN). Ihan kaikista en tiennyt (?).

Alla lopullinen listaus toimintasuosituksista. (Siis vain konkreettiset, lukuisia epämääräisiä ”kehittämisiä”, ”kouluttamisia” ja ”selkiyttämisiä” en kirjannut.)

Kunnat:
1) lukumäärän vähentäminen - OK
2) tilaaja-tuottajamallin (siis markkinalogiikan) käyttöön otto kuntapalveluiden tuottamisessa - OK
3) yhtiöiden ja liikelaitosten perustaminen, jotta palveluita olisi helpompi tuotteistaa vientiin – KESKEN
4) Yhtenäisen pääkaupunkiseudun metropolialueen kehittäminen - KESKEN

Verot ja muut maksut
1) Työnantajamaksujen pienentäminen - OK
2) Ansioverotuksen keventäminen – OK
3) Kotitalousvähennyksen korottaminen ja laajentaminen uusiin palveluihin – OK
4) Alkoholin ja tupakkatuotteiden verotuksen kiristäminen – OK
5) Julkisen terveydenhuollon maksujen korotus - OK

Tukijärjestelmät
1) Tuloloukkujen purkaminen – KESKEN
2) Yrittäjän omistusasunnon suojaaminen konkurssilta yrittäjäriskin pienentämiseksi - ?
3) Työttömyysturvan ehtojen tiukentaminen vapaamatkustajuuden estämiseksi - OK

Koulutus
1) Yritysten aseman vahvistaminen yliopistohallinnossa - OK
2) Opinto-oikeuden ajallinen rajoittaminen opiskeluaikojen lyhentämiseksi – KESKEN
3) Korkeakoulutuspaikkoja kohdentaminen yritysten mahdollisille kasvualoille – OK
4) Opintoseteli – KESKEN
5) Opetuksen maksullisuus muualta tuleville ja hitaasti valmistuville – KESKEN
6) Yliopistovirkojen lakkauttaminen – OK
7) Venäjän ja kiinan kielten opetuksen lisääminen - ?

Yrityselämä
1) Kansainvälisten koulujen lisääminen – OK
2) Kansainvälisille yrityksille suunnatun markkinoinnin lisääminen – OK
3) Verotuettu ”vaihtoehtopörssi” pienille yrityksille - ?
4) Asuntotuotannon lisääminen pääkaupunkiseudulla ulkomaalaisten osaajien houkuttelemiseksi - ?

Edellinen on jopa nykyistä hallitusohjelmaa kattavampi listaus viime vuosien keskeisistä poliittisista uudistuksista – siinähän mainitaan työnantajamaksujen alentaminenkin, jota ei hallitusohjelmaan iletty laittaa, mutta joka astui voimaan vuosi sitten. Kun tähän raporttiin yhdistetään valtioneuvoston tuore tilaus, ei tarvitse olla salaliittoparanoidi epäilläkseen hämäriä kytköksiä McKinseyn ja hallituksen välillä…

Herää kysymys: mihin vaaleja, kansanedustuslaitosta, kunnanvaltuutettuja, hallitusta ja koko tätä kallista demokratiasirkusta tarvitaan, jos päätökset tekee yksityinen amerikkalaisfirma? Ja vielä omalla kustannuksellaan.

Muuten, ehkä kiinnostavinta raportissa on vaatimus kansalaisten asenteiden muokkaamisesta. Maan taloutta näyttävät nimittäin pahiten uhkaavan tavalliset ihmiset, jotka sitkeästi pitävät kiinni ruoastaan, kodeistaan ja julkisista palveluista. Raportissa ehdotetaankin ihmisten ”totuttujen ajatusmallien” muuttamista siten, että he jatkossa suostuisivat
- opiskelemaan entistä nopeammin
- pysymään työelämässä yli 65-vuotiaaksi
- hankkimaan yksityisen eläkevakuutuksen
- maksamaan enemmän julkisten terveyspalvelujen käytöstä
- luopumaan lähipalveluista
- vaihtamaan paikkakuntaa ja alaa työelämän vaatimusten mukaan
- sopimaan työajoista ”joustavasti työnantajan ja omien tarpeiden mukaan”
- hakeutumaan yrittäjiksi

Paljon ikävää sitä porvarihallitukselta osattiinkin odottaa, mutta päätösten ulkoistaminen yksityiselle firmalle oli sentään yllätys.

Sivistysyliopistosta sekatavarapuodiksi?

2010-02-16T16:23:00.000+02:00

Eilen Oulun yliopiston väki järjesti mielenilmauksen, jolla se vastustaa käynnistyneitä yt-neuvotteluita. Potkut uhkaavat paria sataa työntekijää. Meillä Tampereella kokoontui ehkä parin sadan porukka tukimielenosoitukseen. Oli helppo kompata, sillä rahasta on pula täälläkin.

Ministerit vakuuttelevat, ettei opetus kärsi. Mutta kyllä kai se vähän kärsii, jos ei ole opettajia. Omalla laitoksellani sosiologian yliassari hoitaa yksinään opetuksen, jotka vielä syksyllä jaettiin kahdelle. Hänen työnkuvaansa kuuluisi myös tutkimus, mutta epäilen, että siihen ei aikaa jää.

Hallitus on sitä mieltä, ettei talousvaikeuksilla ole mitään tekemistä vuoden alusta voimaan astuneen yliopistouudistuksen kanssa. Ihan näin se ei ole, vaikka taustalla on tietysti myös aikaisempia muutoksia sekä valtion säästökuuri. Ainakin voi sanoa, ettei uusi yliopistolaki ole tilannetta parantanut.

Yliopistouudistuksen myötä talouselämä kiristi entisestään otettaan yliopistoilla. Se tarkoittaa, että suoraan rahaksi muutettava tutkimus valtaa tilaa muulta tieteeltä. Jatkossa painotetaan taloudellis-teknologisia aloja ja niilläkin entistä enemmän soveltavaa tutkimusta.

Eivät yliopistot ole tähänkään saakka mitään ihannetyöpaikkoja olleet. En myöskään pidä pahana sitä, että yliopistot etsivät yhteistyömahdollisuuksia yritysmaailman kanssa. Mutta tutkimuksen suuntaaminen ensisijaisesti talouselämälle on yliopistojen loppu. Käy niin kuin Thatcherin ajan Briteissä, kun sosiologit vaativat sosiaaliturvaa ja kritisoivat markkinavetoisia uudistuksia, hallitus lakkautti koko tieteenalan. Mikä yritys muka haluaisi tukea markkinoita kritisoivaa tutkimusta?

Vielä isompi ongelma tässä talouden ja tieteen pakkoavioliitossa on, että puolisot toimivat eri logiikoilla: akateemisessa yhteisössä kannattaa julkaista tutkimustulokset mahdollisimman nopeasti ja laajalti, sillä mitä enemmän muut hyödyntävät työtäsi, sitä enemmän se tietää mainetta ja rahoitusta. Yritysmaailmassa taas pelataan salausten ja patenttien kanssa, koska se on menestymisen ehto.

Perinteisesti tieteessä ajatellaan, että tieto on edistyvää ja yhteisöllistä, siis kaikki minun tutkimukseni rakentavat aikaisempien tutkijoiden työlle, keskustelevat aikalaistutkijoiden kanssa ja valmistavat tietä tulevalle tutkimukselle. Yritysmaailmassa tutkimus taas on itsekästä: muiden keräämää tietoa voidaan kyllä hyödyntää, mutta omaa panosta ei haluta antaa muiden käytettäväksi.

Suomalaisen tieteen tulevaisuudesta päättivät poliitikot, joista valtaosa ei näytä erottavan yliopistoa elokuvastudiosta. Muutoksen seurauksena yliopistojen taloudellinen autonomia kasvoi, mutta tieteellinen kapeni. Sivistyksen ja jakamisen ihanteiden sijaan suositaan harakkatutkimusta, jossa kaikki kelpaa, kunhan se kiiltää ja kuuluu yksin minulle.

Nuorisopolitiikasta

2010-02-07T16:15:00.001+02:00

Viime aikoina minua on usein tituleerattu trendikkääksi – saan haastattelupyyntöjä ”nuorekkaisiin” medioihin ja minulta tilataan ”räväköitä” kirjoituksia yhteiskunnallisista asioista. En tiedä, mistä tämä väärinkäsitys on syntynyt.

Selvää on, että oikeasti minä en ole nuorekas. Olen keski-ikäinen tosikko, olen ollut lapsesta saakka, ja olen ylpeä siitä. Kuuntelen keski-ikäisten musiikkia, pukeudun kuin keski-ikäinen ja arvostan tasaisen keski-ikäistä elämää, jossa suurimmat mielenkuohut liittyvät uuden salaattikastikkeen hinta-laatu –suhteeseen. Jos joskus vahingossa olen kirjoittanut jotakin ajankohtaista, se johtuu vain siitä, että riittävästi jälkeen jäänyt tuntuu aina tuoreelta. Nuoret ja trendikkäät ihmiset vähän pelottavat minua, saavat tuntemaan itseni pölyiseksi ja epävarmaksi.

Ja silti uskon, että minulla on yhtä ja toista yhteistä monienkin keski-ikäistä nuorempien kanssa.

Ensinnäkin minua yhdistää heihin ikäni. Viime vuosien eläkelinjausten ansiosta me kolmikymppiset emme tule koskaan saamaan niin hyvää eläkettä kuin vanhempamme, emme edes pitkästä yhtäjaksoisesta palkkatyöurasta. Useimmillehan sellaista uraa ei tietysti tulekaan, sillä koulutus nappaa alkupäästä monta vuotta (vaikka ei enää takaakaan hyvää palkkaa) ja sen jälkeenkin työ on sellaista ansiomuodosta toiseen taapertamista, jossa eläkekertymät jäävät vähäisemmiksi. Kaukana on se aika, kun 15-vuotiaana mentiin tehtaaseen ja jäätiin aikanaan samasta paikasta eläkkeelle.

Toiseksi, meitä yhdistää ikä. Jos meidän vanhempiemme sukupolvikokemuksena oli hyvinvointivaltion rakentaminen, me taas olemme saaneet katsella sen vähittäistä raunioitumista. Ensin meni kouluista jälkiruuat, sitten jo oppikirjatkin. Vähän myöhemmin leikattiin lapsilisät ja kun lähdimme opiskelemaan, oli opintotuen reaaliarvo pudonnut hurjasti 80-luvun lopun kultavuosista. Me tiedämme, että viime kädessä ei järjestelmän varaan voi laskea.

Kolmanneksi kirjoituksiani määrittelee ikäni, sillä jos on 32-vuotias, on pakko ottaa maapallon kantokyky vakavasti. Emme me voi haaveilla siitä, että kaikki maailman ihmiset saisivat auton ja kesämökin. On valittava, pienennetäänkö resurssisyöppöjen suomalaisten ekologista jalanjälkeä, jotta kaikille saataisiin edes ruoka, vaatteet ja asunto. Vai jatketaanko vain viidakkomeiningillä – se ottaa joka ehtii.

Näistä tietysti syntyy jo yhtä ja toista, vaikka sitten sattuisikin olemaan sisimmältään perin keski-ikäinen henkilö.

Poliitikoiksi ihmisiä, ei koneita

2010-01-17T15:31:00.002+02:00

Viime kuukausina on useampi poliitikko ilmoittanut asettavansa perhettään uran edelle. Viimeksi Paula Lehtomäki kieltäytyi asettumasta keskustan puheenjohtajaehdokkaaksi perustellen sitä 2- ja 4 -vuotiailla lapsillaan. Keskustan puheenjohtajasta tulisi todennäköisesti myös pääministeri. Siinä ei jäisi aikaa äitiyteen.

Kaikki perheen vuoksi uraansa hillinneet poliitikot ovat olleet naisia. Se tekee asiasta vähän kiusallisen: toisaalta on hienoa ja kannatettavaa, että ihmiset ymmärtävät varata aikaa läheisilleen. Toisaalta homma haiskahtaa ikävästi konservatiiviselle perheihanteelle, joissa mies käy töissä ja nainen hoitaa kodin ja lapset.

Toinen tärkeä näkökulma on jäänyt vähemmälle huomiolle: se, että politiikan johtopaikat ovat niin haastavia, että niihin pyrkivillä ihmisillä ei saa olla muuta elämää. Kyse ei ole vain kaikki suositukset ylittävistä työajoista ja niitä tekevien ihmisten jaksamisesta, vaan koko kansaa koskevan päätöksenteon tasosta.

En minä halua asioistani päättämään ihmistä, jonka elämä on täynnä kuivia ja huonosti kirjoitettuja asiantuntijaraportteja, small talkia puolituttujen kanssa, kameroille hymyilemistä, avustajien kirjoittamien puheiden lausuntaa sekä kähmäilyä toisten yhtä pienessä maailmassa elävien pukuäijien kanssa.

Haluan poliitikkoja, jotka hoitavat työnsä rehellisesti ja tunnollisesti, mutta joilla on riittävästi lujuutta varata aikaa myös perheelle, ystäville, harrastuksille tai mille tahansa, joka tuoksuu elämälle. Myös pääministerin toimenkuva on rakennettava niin, että se ei pakota vieraantumaan elämästä.

Koko maahanmuuttokeskustelu ihan metsässä

2010-01-14T16:15:00.003+02:00

Suomalaisen median ns. maahanmuuttokeskustelua hallitsee kolme poliittista suuntaa.

Ensinnäkin on "suvaitsevaistoksikin" nimitetty vihervasemmistolainen porukka, jonka mielestä rajojen avaaminen ja maahanmuutto ovat pääsääntöisesti hyviä asioita. Tällä hetkellä tämä ryhmä on liian pahasti altavastaajana, että se kykenisi tuomaan keskusteluun uusia aloitteita. Siksi se keskittyy haukkumaan perussuomalaisia rasisteiksi ja kirjoittelemaan tämän blogin kaltaisia yleispaheksuvia tekstejä maahanmuuttokeskustelun tasosta.

Sitten pelottavan nopeasti valtavirtaistuneiden perussuomalaisten kyljessä möllöttävät "maahanmuuttokriitikot", joiden mielestä maahanmuutto on lähtökohtaisesti huono asia, ainakin jos se tapahtuu muualta Suomeen päin. He kieltävät olevansa rasisteja ja täyttävät medioiden keskustelupalstat valituksellaan siitä, miten heidät on sensuroitu mediasta.

Sitten ovat vielä hallitsevien porvaripuolueiden ympärillä hengaava ryhmä, jonka mielestä siirtolaisuus on hyvä tai huono juttu riippuen siitä, kuinka paljon se hyödyttää heidän viiteryhmiensä taloudellisia etuja. Siten esimerkiksi sosiaaliturvaan oikeutetut turvapaikanhakijat ovat sosiaalinen ongelma, kun taas ulkomaalaisen työvoiman alipalkkaus jonkinlaista yritysten kehitysapua köyhemmille maille. Tämä ryhmä ajaa tiukkaa ja epätasa-arvoista kontrollipolitiikkaa, joka näyttää reaalipolitiikalta vain, koska sen esittäjillä on solmiot kaulassa ja koska sitä verrataan öykkäröiviin nettirasisteihin.

Keskustelulle puolestaan on tyypillistä

1. että kaikki ongelmat halutaan ratkaista rangaistuksia ja kontrollia tiukentamalla. Kaupassa ammuskellut mies osoittautuu maahanmuuttajaksi -> lisätään rikollistaustan omaavien henkilöiden karkotuksia. Turvapaikanhakijoita tulee "liikaa" -> heikennetään näiden oikeusturvaa käännytysten helpottamiseksi.

2. että logiikalla ei ole niin väliä. Ulkomaalaisia voidaan samaan hengenvetoon syyttää laiskoiksi sosiaalipummeiksi, jotka vievät suomalaisten työpaikat.

3. että kaksinaismoralismi voi hyvin. Esityksessä uudesta turvapaikkalaista sanotaan kuta kuinkin suoraan, ettei lain tarkoitus ole taata turvapaikkaa sitä tarvitseville, vaan auttaa Suomea luistelemaan kansainvälisistä ihmisoikeusvelvoitteista mahdollisimman halvalla. Tyypillistä myös on, että ulkomaalainen hyväksytään varsin varhain Suomessa verovelvolliseksi, mutta veroilla kustannettavien palvelujen piiriin ei niin vain pääsekään.

Kaikki tämä johtaa siihen, että keskustelu täyttyy aivan epäoleellisista kysymyksistä, kuten onko turvapaikanhakijoiden kuukausiraha nyt kympin enemmän vai vähemmän. Faktat korvataan mieluummin uskomuksilla, koska faktat sotivat ikävästi intressejä vastaan.

Tiesitkö esimerkiksi, että toisin kuin hesari etusivullaan väittää, ei toimeentulotuen määrällä ole selvää yhteyttä turvapaikanhakijoiden määrään?(http://www.intermin.fi/intermin/bulletin.nsf/HeadlinesLinked/A295206280725CDCC22576860046AA5C) Tai että lukuisten tutkimusten mukaan vastaanottajamaat lähes poikkeuksetta ovat hyötyneet siirtolaisuudesta?

Pitäisi polttaa kaikki tähänastinen keskustelu ja lähteä puhtaalta pöydältä. Todeta, että jonkin asteinen, jonkin sorttinen liikenne rajan yli meillä joka tapauksessa on ja että todennäköisesti se lisääntyy. Pitää lähteä katsomaan, millaisia haasteita siitä seuraa ja missä vastaaviin tilanteisiin on löydetty onnistuneita ratkaisuja. Ja miten luodaan järjestelmä, joka turvaisi sekä kansalaisten että ei-kansalaisten perusoikeudet.

Epätasa-arvoa tasa-arvokysymyksissä

2009-12-21T15:32:00.000+02:00

Muistattehan vanhan feministisen iskulauseen, että naisen palkkaeuro on 80 senttiä? Tällä viitataan sitkeästi säilyneeseen palkkavinoumaan, jonka johdosta naiset saavat samastakin työstä keskimäärin pienempää palkkaa kuin miehet – nais- ja miesvaltaisten alojen palkkaeroista nyt puhumattakaan. Sitten on tietysti vielä ”lasikatto” eli naisten vaikeus edetä paremmin palkattuihin johtotehtäviin.

Viime aikoina päätään nostanut miesliike on puolestaan huomauttanut, kuinka miesten keskimääräinen elinikä on huomattavasti naisia lyhyempi. Ja samoin kuin naisten alhaisempaa palkkatasoa on selitetty naisten arkuutena pyytää, voidaan miesten eliniänodotteeseen todeta, että mitäs ryyppäätte ja poltatte tupakkaa. Tällainen vastuun siirtäminen yksilöille ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että kyse on myös rakenteista ja siten myös yhteiskunnallisesti tuotetusta epätasa-arvosta. Eivät naiset arastele liian suurta palkkaa eivätkä miehet juo viinaa kuollakseen nuorena.

Kiinnostavinta kuitenkin on, että aikamme näkee ongelman sukupuolten välisissä palkka- ja elinikäeroissa, mutta pitää niitä luokkien välillä ihan normaaleina. Tiedossa on, että raskasta ruumiillista työtä tekevä duunari saa paljon pienempää palkkaa kuin pomonsa, mutta myös kuolee huomattavasti tätä nuorempana. Meistä se on asioiden oikea ja luonnollinen järjestys?

Rauhallista joulua kaikille.

Vanhustenhoidon tilanteesta

2009-11-29T21:52:00.001+02:00

Päätin juuri viikon työharjoittelun Koukkuniemen vanhainkodissa. Kaupunginvaltuutettu joutuu jatkuvasti tekemään päätöksiä pelkästään asiapapereiden ja johtavien virkamiesten esittelyiden pohjalta. Minä uskon kokemukselliseen tietoon. Vaikka kaikkiin asioihin ei voi itse perehtyä, koetan mahdollisimman perusteellisesti ottaa itse selvää asioiden laidasta. Tämän viikon olen tehnyt yksinkertaisia hoitotöitä, siivonnut, pessyt, pukenut, syöttänyt, lukenut ja jutellut niitä näitä.

Mitä sellaista sitten opin, jota ei valtuutetuille toimiteta asiakirjoissa? Ainakin minulle on nyt aivan eri tavoin selvä se mekanismi, että kun kotihoitoa tuetaan, laitoshoitoon tulevat vanhukset ovat koko ajan huonokuntoisempia. Nykyään täytyy Koukkuniemeen päästäkseen olla aika pöhkö tai sitten näytellä hyvin. Osastollani noin puolella oli diagnosoitu dementia. Se tarkoittaa, että asukkaat eivät välttämättä muista huoneensa sijaintia tai sitä, onko tänään jo syöty lounasta. Useimmat eivät pysty vähänkään pitempään keskusteluun. Levyraati-kerhossa pitää pisteet kysyä nopeasti, tai vasta soitettu kappale unohtuu.

Papereista en myöskään näe sitä naurua ja hyvää tuulta, jolla hoitohenkilöstö hallitsee osaston arkea. Asukkaisiin suhtaudutaan ystävällisesti ja heidän yksilöllisiä toiveitaan kunnioitetaan. Hoitajat tuntevat asukkaiden tavat ja mieltymykset, kuka ottaa maitoa, kuka haluaa annostella itse kerman kahviinsa ja kuka ei niin välitä saunasta. Osastolla jutellaan, lauletaan ja joskus tanssitaankin – sen, mitä aika antaa arkirutiineilta myöten.

Koukkuniemessä ollaan tietenkin huolissaan lamasäästöjen vaikutuksista henkilöstömääriin. Jo nyt mennään osittaisen sijaiskiellon vuoksi henkilöstösuositusten alarajoilla ja öisin voi olla tunteja, jolloin osastolla ei ole yhtään hoitajaa. Silloin pitää vain toivoa, ettei kukaan asukeista päätä lähteä vaeltelemaan, kaadu tai herätä muita… ja vuoden vaihteessa ollaan sijaiskieltoa entisestään tiukentamassa.

Henkilökunta ja jotkut asukkaatkin kritisoivat myös päätöstä hoitaa kaikki osastolla loppuun saakka. Aikaisemmin varsinaisille vanhusosastoille sijoitettiin toimintakykyisempiä vanhuksia, jotka sitten kunnon jossain vaiheessa heiketessä siirrettiin erillisille hoito-osastoille. Uudistuksen ideana oli tietenkin tarjota virikkeellinen ympäristö kaikille ja siten estää rappeutuminen, joka siirrosta hoito-osastolle monien kohdalla seurasi. Ajatellaan, että pirteämpien asukkaiden touhu vetää muita mukaan toimintaan ja ehkäisee masennusta.

Valitettavasti mekanismi toimii myös toisin päin ja hyvin huonokuntoisten vanhusten pariin joutuneen tulokkaan toimintakyky saattaa laskea nopeasti. Ja kun pirteitä asukkaita on koko ajan vähemmän, hoitohenkilökunnan kovimpia haasteita on taistelu lamauttavaa apatiaa vastaan.

Silti kannatan ajatusta enemmän tai vähemmän höppänöiden ja raihnaisten vanhusten tuomisesta valtavirtaan. Tällöin vain sijoituskohteena pitäisi olla suljetun osaston sijaan yhteiskunta. Tiedetään, että aisti- ja tapahtumavirikkeet parantavat dementiaa sairastavien elämänlaatua ja ehkäisevät rappeutumista. Siten paras paikka näille ihmisille olisi oma rauhallinen huone suuressa ja tapahtumarikkaassa perheyhteisössä.

Joitakin vuosia sitten kuulin esitelmän tanskalaisesta hoitokodista. Siellä mummoille puettiin aamutoimien jälkeen pusero, jonka niskaan oli ommeltu lähetin. Sen jälkeen asukkaat saivat vapaasti poistua talosta: ympäröivien korttelien ihmiset olivat tottuneet katukuvassa näkyviin puseroihin ja auttoivat tarpeen mukaan. Päivän päätteeksi vanhukset sitten kerättiin pakettiautolla yhteisillalliselle. Kaikki vaikuttivat tyytyväisiltä systeemiin.

Blogi syyslomailee

2009-10-25T11:38:00.002+02:00

Blogini jää tänään syyslomalle, joka kestää marraskuun puoliväliin asti. Sinä aikana ei myöskään lukijoiden kommentteja blogiteksteihin julkaista.

Aurinkoisia syyspäiviä!

Anna

Voiko viranomaiseen luottaa?

2009-10-25T11:00:00.000+02:00

Tällä viikolla Pro-tukipiste päätti ihmiskauppahankkeensa erinomaiseen seminaariin. Referoin tässä lyhyesti yhtä puhujista, Oulun kansainvälisen työn pappia Árpád Kovácsia.

Kovács kertoi, että usein häneltä kysytään, miten ihmiskaupan uhrin tunnistaa. Hän vastaa, ettei ole asiasta kiinnostunut. Enemmän häntä kiinnostaa henkilön avuntarve kuin se, mihin lainsäädännölliseen kategoriaan tämän tapaus asettuu. Joskus ihmiskaupan uhrien suojelujärjestelmä voi olla kelpo väline vaaranalaisessa asemassa olevien ihmisten auttamisessa. Usein se ei ole. Joskus se olisi, mutta sitä ei saa käyttää. Kovács nosti esiin kolme ulkomaalaisten ryhmää, joiden kohdalla suomalaiset auttamisjärjestelmät toimivat huonosti.

Ensimmäisen ryhmän muodostavat turvapaikanhakijat, jotka kerran Euroopan unioniin päästyään maksavat ihmissalakuljettajille valtavia summia jatkokuljetuksesta Suomeen. Kun tällainen henkilö sitten joutuu tekemisiin viranomaisten kanssa, hänet käännytetään turvapaikkahakemusta käsittelemättä takaisin ensimmäiseen maahan (eli on ns. Dublin-tapaus). Myöhemmin Pakolaisneuvonnan Piritta Raivio kertoi merkittävän osan heillä heränneistä ihmiskauppaepäilyistä liittyvän juuri Dublin-tapauksiin ja että uhriutuminen on tällöin tapahtunut turvalliseksi luokitellussa maassa). Eräs mies oli käännytyspäätöksen saatuaan rukoillut poliisia palauttamaan hänet mieluummin lähtömaahan Irakiin kuin Kreikkaan, sillä ihmissalakuljettajille velkaantumisen jälkeen hän arvioi henkensä olevan suuremmassa vaarassa jälkimmäisessä maassa. Poliisi ei suostunut pyyntöön.

Toiseen ryhmään kuuluvat suomalaisen miehen kanssa avioituneet etelä- ja itä-aasialaiset naiset. Kovács korosti, että monet näistä avioliitoista ovat siinä määrin toimivia kuin suomalaisten keskinäisetkin, mutta että naisten epäitsenäinen asema aiheuttaa potentiaalisen riskin. Naisilla on vaihtelevasti tietoa oikeuksistaan ja he ovat sosiaalisesti, taloudellisesti, kielellisesti ja informaation saannin osalta riippuvaisia miehensä hyvästä tahdosta. Kovács puhui myös siitä, että vaikka he ovat havainneet näissä yhteyksissä myös vaimokauppaa, aina ei ole järkevää käynnistää ihmiskauppatutkintaa. Hän kertoi tapauksesta, jossa alun alkaen vaimoksi myyty thaimaalainen nainen oli tyytyväinen aviomieheen ja elämäänsä Suomessa.

Kolmas Kovácsin esiin nostama ryhmä ovat Euroopan Unioniin liittyneistä entisistä sosialistimaista tulevat opiskelijat. Heitä houkuttaa Suomeen halpa ja laadukas koulutusjärjestelmä, mutta matkustuspäätöstä tehdessään heillä ei ole realistista käsitystä elinkustannuksista täällä. Seurakunnan ulkomaalaistyö tavoittaa heitä ilman ruokaa ja/tai asuntoa. Vaikka nämä nuoret eivät altistuisi Suomessa suoraan ihmiskaupalle, ainakin kohtuuttomiin ja lainvastaisiin työehtoihin.

Kiinnostavaa puheenvuorossa oli myös Kovácsin kokemus viranomaisista. Alun perin entisen Jugoslavian alueelta kotoisin oleva pappi muistutti, että suurimmalle osalle maailman ihmisistä suomalaisten usko viranomaisiin on aivan käsittämätön: ”Rehellisyys ja luottamus viranomaisiin ovat hyvinvoivan länsimaisen keskiluokan etuoikeus.” Hänellä on tapana sanoa hädässä olevalle henkilölle, että tämä voi kyllä pääsääntöisesti laskea suomalaisen viranomaisen lahjomattomuuteen ja lain noudattamiseen (joskin tiedossa on kyllä myös päinvastaisia esimerkkejä). Apua heiltä voi kuitenkin odottaa vain, jos ongelmasi on järjestelmässä tunnistettu, lokeroitu ja osoitettu jonkin tietyn työntekijän vastuualueeseen – viranomaisten tehtävänä ei ole auttaa ihmisiä, vaan hoitaa työnsä. Laajempi henkilön elämäntilanteen tarkastelu on mahdollista lähinnä vain kolmannella sektorilla.

(Kirjoitettu muistin varassa, joten teksti saattaa sisältää pieniä epätarkkuuksia.)

Rauhanaseet Afganistanissa

2009-10-17T18:56:00.000+03:00

Olen nyt ollut jonkin aikaa jäsenenä Helsingin Sanomien HS-raadissa. Se on hyvä tehtävä sikäli, että tulee pohdittua omia mielipiteitään hyvin erilaisiin asioihin, vaikka harvat pohdinnat lehteen asti päätyvätkään.

Tällä viikolla aiheena oli Afganistanin sota. Mielestäni länsimaiden joukkojen pitää vetäytyä maasta. Siihen aikaan kun Neuvostoliitto hääräsi Afganistanissa, naljailtiin osan Neuvostoliiton ystävistä uskovan ”rauhanaseisiin”. Nyt näyttää siltä, että rauhanaseisiin uskotaan Natossa – ja meillä Suomessa.

Nato-johtoinen ISAF-sotaoperaatio, johon Suomikin osallistuu, on merkinnyt afganistanilaisten siviilien tappamista ja tuen antamista hallinnolle, joka rikkoo räikeästi ihmisoikeuksia ja demokraattisen oikeusvaltion periaatteita.

Siviileille tuhoisia ilmapommituksia on käytetty massamitassa USA:n terrorisminvastaisen operaation puitteissa. Pommituksia on perusteltu mm. ISAF-joukkojen työn tukemisella. Paikalliset lähteet ovat kertoneet sadoista viattomista kuolleista, joiden tarkkaa määrää ei kukaan edes tilastoi. YK:n Afganistan-toimiston mukaan sodassa kuolee vuosittain tuhansia siviilejä.

Yleisin harhakuva käydyssä Afganistan-keskustelussa on ollut se, että suomalaiset ovat mukana puolustamassa demokratiaa ja ihmisoikeuksia, jotka Afganistaniin palautettiin syrjäyttämällä talebanit. Sotatoimet eivät kuitenkaan paranna ihmisoikeuksia, ja Afganistanin nykyhallintoa tukemalla Suomikin antaa hyväksyntänsä mm. lehdistönvapauden rajoittamiselle, vaalivilpille ja naisia vastaan suunnatulle politiikalle. Tutkikaapa, millaisia lakeja Suomen joukkojen tukema Afganistanin hallitus laatii!

Tietenkään Afganistanin naisia ei saa jättää yksin, kuten rauhanaseisiin uskovat sotaa perustelevat. Mutta saataisiinko maassa enemmän aikaan, jos sotilasbudjetteja oikeasti suunnattaisiin naisten ja kaikkien muiden ihmisten elinolojen parantamiseen.

Ensi lauantaina vietetään YK:n päivää rauhankulkueineen eri paikkakunnilla. Minäkin aion suunnata neljältä Tampereen Keskustorille, josta lähtee marssi rauhan, aseidenriisunnan ja globaalin vastuun puolesta. Nähdään siellä!

Kaikki eivät pääse lääkäriin

2009-10-11T12:35:00.000+03:00

Universal access tarkoittaa periaatetta, jossa palvelu tai tuote toteutetaan niin, että se on yhdenvertaisesti kaikkien ulottuvilla. Käsite on voimakkaasti sidoksissa ihmisoikeuksiin. Meillä aihetta on sivuttu esimerkiksi pohdittaessa maailman ihmisten eriarvoisia mahdollisuuksia käyttää tietotekniikkaa tai saada henkilötunnus.

Julkisiin palveluihin liittyy Suomessakin ehtoja. Merkittävä osa on tarkoitettu vain kunnan asukkaille, toiset sidottu kansalaisuuteen. Jos et kuulu etuoikeutettujen ryhmään, et saa palvelua tai saat sen erilaisin ehdoin kuin muut. Lisäksi on olemassa sellaisia rajoitteita, jotka asettavat virallisesti palveluun oikeutetut ihmiset keskenään eriarvoiseen asemaan. Esimerkiksi jos päivähoitoa järjestetään vain suomen kielellä, ruotsinkieliset jäävät ilman. Samoin käy silloin, jos lääkäriaikoja on tarpeeseen nähden liian vähän ja niitä riittää vain niille, jotka ponnekkaimmin jaksavat vaatia.

Universal access –keskustelu on noussut Euroopassa viime vuosina erityisesti suhteessa liikkuvaan väestöön. Näyttää siltä, että virallisen siirtolaisuuden volyymi kasvaa koko ajan, minkä lisäksi monet siirtolaiset tulevat maahan ilman papereita. Valtioiden ulkomaalaiskontrollin kiristyessä liikkuminen alueelta toiselle on entisestään kiihtynyt. Näillä ihmisillä ei ole mahdollisuutta laskea asuinpaikkaan sidottujen terveys- ja sosiaalipalveluiden varaan, koulutuksesta nyt puhumattakaan. KELA-kortin arvon ymmärtää vasta, kun sitä ei ole.

Poikkeuksena ovat olleet ns. matalan kynnyksen palvelut, joissa ei henkilötietoja kysellä. Euroopan tasolla merkittävin sosiaali- ja terveysalan kehittämistyö tapahtuukin universal access -järjestelmissä ja erityisesti siinä on kunnostautunut esimerkiksi Oslo, jossa matalan kynnyksen palveluita järjestetään järjestöjen lisäksi myös kunnan toimintana. Monissa Etelä-Euroopan maissa taas paperittomien siirtolaisten valtava määrä on pakottanut kehittämään kaikilla avoimia sairaaloita ja avustustyötä.

Tampereella matalan kynnyksen palveluja tarjotaan ainakin Pro-tukipisteellä, Nervissä ja Aids-tukikeskuksessa (joista tosin ensimmäinen on tarkoitettu vain seksityöntekijöille ja toinen piikkihuumeiden käyttäjille). Taantumassa näiden rahoitus on kuitenkin ensimmäiseksi liipaisimella, sillä niiden käyttäjäkunta ei äänestä tai ole edes äänioikeutettu. Kun Aids-tukikeskus vuoden vaihteessa lopettaa sukupuolitautitestauksen, jäljelle jää vain kaupungin vastaava toimipiste Itsenäisyydenkadulla. Nyt senkin lakkauttamista ollaan harkitsemassa. Samat testithän saa terveyskeskuksista, kunhan vain on kirjat Tampereella.

Alueelta löytyy vuositasolla tuhansia, joilla ei ole.

Joltain on karannut mopo käsistä

2009-09-22T17:38:00.000+03:00

Aina kunnan oma palvelutuotanto ei ole paras ratkaisu. Esimerkiksi huostaan otetut lapset on usein inhimillisempää sijoittaa tavallisiin perheisiin kuin kunnan laitoksiin ja perhekoteihin. Nyt kokoomus-vihreä –johtoinen Tampere on kuitenkin käynnistänyt ulkoistamiskampanjan, jollaista minä en ole poliittisen historiani aikana nähnyt.

Alla on lista sellaisista lasten ja nuorten palvelujen sektoreista, joilla toimintoja aiotaan torstaina hyväksyttävän strategian mukaan ulkoistaa, kilpailuttaa ja hankkia kaupungin ulkopuolisilta tuottajilta. Kyse ei siis ole koko kaupungin listasta, vain sen yhden osa-alueen.

päiväkotihoito
perhepäivähoito
avoin varhaiskasvatus
esiopetus
koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminta
opiskeluterveydenhuolto
puheterapiapalvelut
neuvolapsykologipalvelut
nuorten psykologipalvelut
ravitsemusterapeuttipalvelut
suun terveydenhuolto
sosiaaliasemien sosiaalityön avopalvelut
lastensuojelun avotyö
lastensuojelun perhetyö
jälkihuoltonuorten ohjaustyö ja tuettu asuminen
lastensuojelun perhehoito
nuorisopsykiatria
ehkäisevä päihdetyö
päihdepalvelut
kulttuuri- ja vapaa-ajan nuorisopalvelut
kulttuuripalvelut

Listan ongelmana on, että se ei erottele järjestöjä, voittoa tuottamattomia yrityksiä ja markkinaehtoisia yrityksiä. Siten emme todellisuudessa tiedä, kuinka suuri vahinko on tapahtumassa. Silti lista kylmää, varsinkin, kun samanlaisia löytyy kaikilta sektoreilta.

Surullista tietysti on sekin, että jos vihreät eivät johdonmukaisesti kannattaisi tätä yksityistämisaaltoa, me voittaisimme äänestykset.

Tänään päätettiin ulkoistaa

2009-09-16T23:03:00.001+03:00

Tampereen kaupunginvaltuusto päätti kilpailuttaa kaupungin tietotekniikkapalvelut. Kyse on noin 150 työntekijän yksiköstä, joka hankkii tai tuottaa itse lähes kaiken kaupungin tarvitseman it-palvelun. Kyseessä on siis merkittävä ratkaisu.

Me vasemmistossa (skp, sdp, vas) tietenkin vastustimme, samoin perussuomalaiset. Käytäväkeskustelujen pohjalta tiedän, että niin teki mielessään myös moni porvaripuolella, vaikka ryhmäkuri heillä piti. Porvarivaltuutetulla on toki lupa olla ”huolissaan työntekijöiden tulevaisuudesta”, ”paheksua asian puutteellista valmisteluprosessia” ja valitella ”toimintaympäristön muutoksia”, kunhan lopulta painavat käskettyä nappia.

Meidän vasemmiston lisäksi ratkaisua ovat vastustaneet myös tietotekniikkakeskuksen edellinen ja nykyinen johtokunta, sekä tietysti henkilöstö. Esityslistan liitteiden mukaan kilpailutus toisi säästöjä ja ehkä parempaa palveluakin. Kestäviä perusteita arviolle ei esitetty. Tutkimukset tietopalvelujen yksityistämisestä ovat ristiriitaisia, joskus tulee kuluja, joskus säästöjä, useimmiten talousvaikutukset jäävät vähäisiksi.

Olen tullut siihen tulokseen, että porvarien suosima markkinafundamentalismi on jokin salaperäisellä logiikalla toimiva uskonlahko, joka avautuu vain harvoille ja valituille. Sen pyhimpiä dogmeja on, että yksityiseltä yritykseltä ostettu on aina itse tuotettua halvempaa.

Tavallisella koulumatematiikalla varustettu henkilö voisi kysyä, miten tämä on mahdollista, jos yritys joutuu palvelusta koituvien kulujen lisäksi tekemään vielä voittoa omistajalleen. Kokoomusvihreän liturgian mukaan tämä ei ole ongelma, sillä markkinamekanismi hoitaa homman itsestään. Kaikki vain tehdään entistä tehokkaammin.

Totta onkin, että jos yksikön työt ovat huonosti organisoitu, voi kilpailu laskee hintoja. näin ei kuitenkaan ole tietotekniikkakeskuksen kohdalla, se on pärjännyt kaikissa arvioissa erinomaisesti. Mikään tehokkuusautomaatti ei yksityinen sektori ole, tästä ehkä useimmin käytettynä esimerkkinä USA:n yksityinen terveydenhuoltojärjestelmä, joka on julkisia sisariaan paljon kalliimpi että tehottomampi.

Jos työvoimavaltaisten alojen ulkoistamisesta syntyy toivottuja säästöjä, ei sitä tavallisesti tee mikään näkymätön käsi, vaan työvoimakustannusten leikkaukset – siis vähennetään työntekijöitä tai heidän työtuntejaan, tai heikennetään työehtoja. Tämä tietysti näkyy suoraan palvelun laadussa, pölyt jäävät pyyhkimättä ja mummojen luona käydään vain kääntymässä.

Tästä syystä ehdotin päätökseen vielä pontta, jossa turvattaisiin TIOn työntekijöille lomautus- ja irtisanomissuoja neljäksi vuodeksi. Se hylättiin samoin äänin kuin kilpailutus hyväksyttiin.

Suomi yllättyi: rahalla saa valtaa!

2009-09-10T18:40:00.000+03:00

Viime kuukaudet on keskusteltu puolueiden saamasta rahoituksesta. Olen hämmentyneenä seurannut tätä kohua: meillä päin ei ollut mikään uutinen, että yritysmaailma tukee voimakkaasti porvaripuolueita ja vastineeksi rahalleen pääomaystävällistä päätöksentekoa. Mikä tässä on se uutinen?

Vuosien ajan ammattiyhdistysliikettä on arvosteltu paljon puoluesidonnaisuudesta. Onkin totta, että SAK:ta johtavat demarit vasemmistoliiton sivustatuella ja että nämä puolueet saavat rahoitusta liitoilta – ja vastineeksi palkansaajamyönteistä päätöksentekoa.

Oma arvioni on, että puolueiden saamat tuet ovat pikkurahoja verrattuna niihin summiin, jotka uitetaan yksittäisten ehdokkaiden vaalikampanjoihin. Käytännössä merkittävällä osalla edustajista on merkittäviä taloudellisia tukijoita. Kansanedustajaksi pääseminen ilman tukea edellyttää joko omaa taloudellista panosta tai poikkeuksellista ennakkojulkisuutta.

Siis, suomalainen demokratia on edelleen rahan demokratiaa.

Jos tämä kaikki todella on nyt tullut lehdistölle niin suurena yrityksenä kuin annetaan ymmärtää (mitä suuresti ihmettelen, rahathan menevät pääosin mainontaan mediassa), on ihan oikein vaatia suurempaa avoimuutta tukirahojen suhteen. Siten fiksu äänestäjä voi päättää, kenen rahoittama ehdokas kenties ajaisi hänen asioitaan.

Itse asiassa paljon hämärämmältä minusta tuntuu, että myös kirkkovaalit käydään pitkälti puoluelistoilla ja käräjäoikeuksien lautamiehet valitaan kunnallisvaalituloksen perusteella. Kun kirkkovaltuustot koostuvat lähinnä kokoomuslaisista ja keskustalaisista, onko kirkkokin silloin Kehittyvien maakuntien Suomen palkkalistoilla?

Kotiäidit vastaan virkaäidit

2009-08-24T12:33:00.001+03:00

Tämä ajoittain ryöpsähtävä keskustelu lasten oikeasta kasvuympäristöstä on kummallinen aikamme ilmiö: lapsensa tarhaan vievät äidit kirjoittavat yleisönosastoissa kokevansa, että heitä syyllistetään lastensa laiminlyömisestä. Kotona pitempään lapsiaan hoitavat naiset taas ovat sitä mieltä, että yhteiskunta ei heitä tue tai hyväksy.

Oma kokemukseni on, että vanhemmuuteen liittyy aina ripaus syyllisyyttä: vaikka parhaansa yrittää, ei sitä silti ole niin hyvä äiti kuin toivoisi. Oma vajavaisuus ja ajan liukuminen on vain opittava sietämään.

Koti- ja päiväkotihoidon välinen vastakkainasettelu on kuitenkin turha ja vahingollinenkin. Asetelma jättää taka-alalle monta tärkeää kysymystä, kuten että

lopulta erilaisten hoitomuotojen välinen vertailu olisi hyvä tehdä ensisijaisesti lapsen, ei vanhempien, viranomaisten, työnantajien tai kasvatusasiantuntijoiden tarpeista käsin. Lapset ovat yksilöllisiä: joillekin sopii päiväkoti, joillekin kotihoito ja kolmansille joku muu. Joskus pitää kokeilla useampaa vaihtoehtoa, ennen kuin sopiva löytyy
oletus vanhemman täysipäiväisestä kotona/töissä olosta vastaa itse asiassa koko ajan yhä huonommin työelämää. Näiden vaihtoehtojen välisen kinastelun sijaan olisi kehitettävä sellaisia joustavia hoitomuotoja, jotka tarjoaisivat tarpeellisen ulkopuolisen hoitoavun, mutta samalla tukisivat perheiden yhteistä aikaa
useimmissa perheissä on kaksi aikuista, mikä edelleen lisää mahdollisuuksia erilaisiin hoitojärjestelyihin. Esimerkiksi meillä nuorimmainen hoidettiin kolmivuotiaaksi saakka kotona niin, että molemmat vanhemmat tekivät limittäin hieman lyhyempää työaikaa

Minusta keskinäisen syyllistämisen sijaan lasten vanhempien - sekä isien että äitien - pitäisi yhdessä vaatia tasapainoista kasvuympäristöä lapsilleen. Siihen liittyvät ainakin perheystävällinen työelämä, riittävät tuet, elämäntilanteiden mukaan joustavat palvelut, epäviralliset verkostot, seesteinen mediamaisema, viihtyisä asuinympäristö ja niin edelleen.

Sittenkin kunnon miehiä

2009-08-13T09:51:00.001+03:00

Olen nyt viettänyt seuraavaa kirjaani varten kaksi viikkoa Olkiluodossa, parakissa parinkymmenen puolalaisen raksamiehen kanssa. Minulla on oma huone, mutta keittiö ja pesutilat ovat täällä yhteiset. Näin intiimeissä oloissa sitä oppii toisesta jo parissa viikossa yhtä ja toista.

Myönnän, että minua etukäteen pelotti muuttaminen ainoana suomalaisena ja naisena satojen ulkomaalaisten miesten yhteisöön - varsinkin, kun olin kuullut siellä keitettävän pontikkaa ja olleen järjestyshäiriöitä. Ja kun lehdessä läheisen asutuskeskuksen baarimikko arvioi ehkä yhden kymmenestä käyttäytyvän asiallisesti. Ja kun viidettä ydinvoimalaamme rakentavien miesten parakkikylä sijaitsee keskellä metsää, josta en ajokortittomana pääsisi pois.

Oleskeluni on kuitenkin sujunut hienosti. Kämppikseni ovat tavallisia mukavia perusmiehiä, aika lailla saman oloisia kuin tuntemani suomalaiset rakentajat. Lähes kaikilla on kotona Puolassa perhe, jota kaivataan kovasti. Minun ilmestymiseni herätti tietysti hämmennystä, mutta alusta lähtien sain ystävällisen ja avuliaan vastaanoton. Miehet myös kertovat mielellään elämästään, kroonisista kieliongelmista huolimatta.

Kenttätyöjakson aikana olen ajatellut usein, kuinka onnekas olen, kun saan tutustua näin läheltä erilaisiin ihmisiin ja olosuhteisiin.

Nähdyksi tulemisesta

2009-07-16T23:07:00.000+03:00

Tuttavani päätyi viikko sitten soutamaan kaatosateessa miestään hakemaan. Väsyneenä ja vettä valuvana hän ilmestyi erämökin ovelle, todennäköisesti ei kovin hyvällä tuulella, ei ainakaan rekisteröityään kalakaverusten tyhjentämät pullot.

Hänen miehensä tervehti spontaanilla huudahduksella: ”En ole koskaan nähnyt sinua niin kauniina kuin nyt!” Henkilöt tuntien minulla on syytä uskoa, että hän todella tarkoitti sitä.

Marguerite Duras kirjoittaa Jokapäiväisessä elämässä, kuinka hän makasi alkoholiparantolassa ja näki rakastajansa katsovan häntä. Marguerite oksensi, kuumeili ja oli varma, ettei käsien vapinalta pystyisi enää koskaan kirjoittamaan. Hourailun keskellä hänellä on kuitenkin valoisampia hetkiä. Yhden niistä aikana hän näkee yli 30 vuotta nuoremman ystävänsä seisovan sängyn laidalla ja haluavan häntä.

Tarinat vaikuttivat minuun kovasti, koska ajattelen niiden olevan kokijoilleen merkityksellisiä – ainakin riittävän tärkeitä kerrottavaksi. Kun nainen on nähnyt vaivaa laittautuakseen, hän odottaa kuulevansa rakastetultaan kohteliaisuuden. Nähdä itsensä toisen silmissä aidosti kauniina silloin kuin itse tuntee olevansa raato – se on heviä.

Huoran ja feministin dialogi

2009-07-13T15:26:00.001+03:00

Teksti sai kantaesityksensä 1980-luvulla seksityöntekijöiden ensimmäisessä maailmankonferenssin iltakabareessa. Se kuvastaa hyvin niitä ennakkoluuloja, joita vielä tuolloin esiintyi feministeistä ja seksityöntekijöistä. Nykyäänhän niistä tietenkin on päästy jo yli, eikös vain?

Huora: Sinä isin oma Madonna. Sinä nokkela pikkutyttö, sinut kasvatettiin Madonnaksi ja siksi sinusta tuli feministi. Koetat saada valtaa takaisin.

Feministi: Sinä isin huora, hänen sievä pikkunaisensa. Sinut kasvatettiin huoraksi ja siksi sinusta tuli prostituoitu. Yrität saada valtaa takaisin.

Huora: Kuvittelet olevasi poliittisesti vapautunut, mutta oikeasti olet onneton. Et sinä ole alkuunkaan vapaa.

Feministi: Kuvittelet olevasi seksuaalisesti vapautunut, mutta oikeasti olet alistettu. Et sinä ole alkuunkaan vapaa.

Huora: Elit lapsuutesi pumpulissa. Olet sairas!

Feministi: Sinua laiminlyötiin lapsena ja siksi olet sairas!

Huora: Sinulla on pakkomielle. Välität vain urasta ja politiikasta.

Feministi: Sinulla on pakkomielle. Et välitä muusta kuin seksistä ja rahasta.

Huora: Sinä sanot aina, että naisten pitää olla taloudellisesti itsenäisiä. Eiväthän useimmat feministit kykene ansaitsemaan edes omaa leipäänsä. Olet tyhmä.

Feministi: Sinä voisit olla taloudellisesti itsenäinen, mutta ei, ylläpidät miehiä ja annat heille kaikki rahasi. Sinä olet tyhmä.

Huora: Vihaat miehiä, koska sinulla on niistä huonoja kokemuksia. Te kaikki vihaatte miehiä.

Feministi: Sinä vihaat miehiä, koska sinulla on niistä huonoja kokemuksia. Te kaikki vihaatte miehiä.

Huora: Sinä et huolehdi vartalostasi, et koskaan näytä freesiltä, et käytä edes deodoranttia. Sinä haiset pahalta!

Feministi: Sinä sait sukupuolitaudin. Olet tautinen ja käytät halpaa hajuvettä. Sinä haiset!

Huora: Luulet tietäväsi kaiken, vaikka et tiedä mitään. Olet naiivi ja ylimielinen.

Feministi: Sinä olet ylimielinen. Luulet tietäväsi kaiken koska olet maannut niin monen miehen kanssa, mutta oletkin hyväksikäytetty.

Huora: Sinä olet lesbo: et pidä seksistä miesten kanssa, mutta kunnon pano tekisi sinulle varmasti hyvää. Te olette yksinäisiä naisia.

Feministi: Sinä olet frigidi tai nymfomaani, mutta oikea rakastelu tekisi sinulle hyvää. Te olette yksinäisiä.

Huora: Kuvittelet olevasi emansipoitunut, mutta minä tässä olen emansipoitunut. Minä olen ottanut vallan takaisin.

Feministi: Kuvittelet olevasi emansipoitunut, mutta emansipoitunut olen minä. Minä olen ottanut vallan takaisin.

Huora & Feministi: Me olemme emansipoituneita naisia.

Huora: Oletko sinä todella Madonna?

Feministi: Oletko sinä todella huora?

Kirkko etsii rooliaan

2009-06-26T13:16:00.000+03:00

Pastori Kai Sadinmaa vaati Hesarissa kirkolta riistokapitalismin vastaisia tekoja. Hän muistuttaa, että vallitseva talousjärjestelmä on vakava uhka ympäristölle ja perustuu kristinuskon kannalta kestämättömän käyttäytymisen, esimerkiksi ahneuden, piittaamattomuuden ja heikomman hyväksikäytön legitimointiin.

Kapitalismikritiikissä sinänsä ei ole mitään uutta, sitä on toki kuultu kirkon taholta vuosien ajan. Sadinmaan puheenvuoron raikkaus tuli kuitenkin sen konkreettisuudesta. Yleisen moraalipaheksunnan sijaan hän kohdistaa kritiikkinsä selkeästi kirkkoon itseensä: älkää kuunnelko heidän puheitaan, vaan katsokaa, mitä heidän kätensä tekevät. Sadinmaan mielestä kirkon pitäisi lopettaa individualistinen psykohöpinä ja asettua uskottavasti ihmisten puolelle riistoa vastaan. Sijoituskeinottelun ja koronkiskonnan sijaan luterilaisen kirkon tulisi omassa varainhoidossaan noudattaa saarnaamiaan oikeudenmukaisuuden ja vaatimattomuuden periaatteita. Hän myös epäilee kirkon kykyä oikeasti haastaa vallanpitäjiä tilanteessa, jossa kirkkovaltuustojen enemmistö koostuu hallituspuolueiden jäsenistä.

Minä en tiedä.

Aikaisemmin ajattelin, että kirkon tehtävänä on kyseenalaistaa väkivaltaisia rakenteita ja taistella heikkojen puolesta. Tämähän on muun muassa vapautuksen teologian lähtökohta: jotkut seurakuntien työntekijät Latinalaisessa Amerikassa kokivat kestämättömänä tilanteen, jossa papit vain veisailivat virsiä kun vieressä kidutettiin ja tapettiin ihmisiä. Arvostan suuresti sitä työtä, jota kirkon ihmiset näissä maissa ovat tehneet, usein pyyteettömästi oman henkensä uhalla.

Toisaalta ajattelen kuitenkin uskontoja ensisijaisesti jonkinlaisina tietopankkeina, en poliittisina toimijoina. Niihin on vuosituhansien kuluessa tallennettu tietoa sellaisesta, joka on välitettävissä vain kokemuksen, ei sanojen avulla. Siinä missä maailman parantamista tekevät monet muutkin instituutiot, suhteessa ”tuonpuoleiseen” on uskonnoilla käytännössä monopoli.

Mielestäni kirkot pyrkivät yleensä tarjoamaan kahdenlaista ohjeistusta. Toinen liittyy ihmisen ja Jumalan (mikä se sitten lieneekin) väliseen suhteeseen ja sen keskeisenä tehtävänä on tukea ja auttaa keskustelukanaan syntymistä näiden kahden välille. Toinen liittyy yhteiskuntaan, sen tehtävänä on antaa ohjeita siitä, miten ihmisten tulisi kohdella toisiaan. Tämä kaksijakoisuus on nähtävissä myös Jeesuksen toiminnassa, jonka pitäisi olla kristinuskon ohjenuorana.

Nämä kaksi ohjeistusta eivät välttämättä ole yhteismitallisia, joskus ne saattavat olla jopa keskenään ristiriidassa. Esimerkiksi oman jumalasuhteeni kannalta voisi olla suotavaa käydä sunnuntaisin kirkossa, mutta jos perheellä on hyvin vähän yhteistä aikaa, voi kirkossa käynti olla äitiyden laiminlyömistä.

Niin kauan kuin kirkko pyrkii normittamaan ihmisten keskinäistä käyttäytymistä, on luontevaa vaatia, että se itse eläisi opetustensa mukaisesti. Tästä lähtökohdasta Sadinmaan puheenvuoro on aiheellinen ja perusteltu. Itse kuitenkin ajattelen, että luterilaisen kirkon ongelmana on myös toisen tehtävän unohtaminen, että maallistunut ja byrokratisoitunut kirkko ei juuri anna tilaa hengelliselle etsinnälle. Jos kirkko on kadottanut jumalansa, ei asiaa paranna se, että se lakkaa tukemasta ihmisten hyväksikäyttöä (joskaan ei siitä haittaakaan ole). Ongelma on paljon syvemmällä.

Kesäkuun sitaatti

2009-06-25T15:32:00.000+03:00

”En ole koskaan piitannut vihollisista, vaikka tiedän, että heitä on. Jos ottaisin heidät vakavasti, he olisivat vakavasti otettavia vihollisia.”

-Äiti Maria Normanbylainen, 1975

Vasemmistoliitto-kärvistelyä

2009-06-10T15:39:00.001+03:00

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Martti Korhonen on tänään ilmoittanut eroavansa. Pestiä hoitaa Paavo Arhinmäki ainakin siihen saakka, kun uusi puheenjohtaja valitaan.

Olin ratkaisusta periaatteessa helpottunut: tässä tilanteessa on puolueen kasvojen vaihtaminen välttämätöntä ja Paavo on kykenevä, kokenut ja näkemyksellinen henkilö puoluetta luotsaamaan.

Vasemmistoliitossa ollaan kuitenkin perinteisesti allergisia suurille ratkaisuille, ja pelkään, että pahimmassa tapauksessa muutos typistyy tälläkin kertaa uuteen pintamaaliin: pari naamaa vaihdetaan, ohjelmiin vähän prekariaattia sinne ja ympäristöä tänne ja sitten jatketaan entiseen malliin.

Minusta Vasemmistoliiton ongelma on se, että se ei tiedä oman olemassaolonsa syytä eikä siksi ole ulospäinkään uskottava. Meidät erottaa demareista se, että sosiaalidemokratia vaatii ihmisystävällisiä muutoksia tämän järjestelmän sisällä (joka tosin on heiltä viime vuosina osittain unohtunut). Me taas ajattelemme, että muutosta ihmis- ja luontoystävälliseen yhteiskuntaan ei ole mahdollista toteuttaa kapitalistisen tuotantotavan puitteissa.

Siten Vasemmistoliiton pitäisi kyetä tarjoamaan realistinen vaihtoehto. Tältä pohjalta vasemmiston (ja kenties ihmiskunnan säilymisenkin) kannalta keskeisin kysymys on: Onko mahdollista rakentaa sellaista talousjärjestelmää, jossa ihmisiä motivoisi jokin muu kuin henkilökohtainen ahneus tai pakko, jossa yksilöllinen ja yhteinen etu tukevat toisiaan? Tietyllä tasolla koordinointia ja sääntöjä tarvitaan – junien pitää kulkea ja ihmisten on voitava vaihtaa juurikkaita polkupyöriin. Vasemmiston tavoitteleman systeemin pitäisi kuitenkin toimia ilman ”suunnitelmataloutta”, oman sisäisen rationaliteettinsa varassa.

Nähdäkseni vasemmistolainen toiminta edellyttää sitä, että sen takana on vasemmistolainen idea, jokin visio, joka kokoaa yksittäisiä toimenpide-ehdotuksia ja ihmisiä. Minulla ei ole valmista vastausta ja sellainen voidaankin nähdäkseni laatia vain kollektiivisesti. Silti aiheita toisenlaiseen tuotantoon löytyy jo nyt - tarkoitan tällä kirjastoja, jokamiehen oikeuksia, talkooperinnettä ja vapaita lähdekoodeja, siis kaikkia sellaisia taskuja, joissa markkinoiden vaikutus ihmisten välisiin suhteisiin on kutistettu välttämättömimpään.

Oikea järjestys on: ensin idea, sitten siihen perustuva toiminta. Tällä hetkellä Vasemmistoliiton idea on mielestäni jo muotoutumassa, mutta valitettavasti se ei näy vielä toiminnassa.

On miesten tasa-arvoa ja naisten tasa-arvoa

2009-06-06T18:00:00.001+03:00

Viime kuukausina miesten kohtaamat tasa-arvopulmat ovat olleet julkisuudessa paljon. Myös politiikan maailman on huomannut tasa-arvokeskustelun koskevan miehiäkin: vihreillä on oma miesryhmänsä ja meillä Vasemmistoliitossa puuhataan miespoliittista ohjelmaa. Miesasialiike on järjestäytynyt ja argumentoi asiaansa koko ajan paremmin.

Olen vuosien ajan puhunut siitä, miten sukupuolijärjestys sortaa myös miehiä ja miten myös miehet kohtaavat vakavaa syrjintää sukupuolensa perusteella. Nyt minun siis pitäisi iloita, kun teema on vihdoin noussut valtavirtaan. Vaan kun en ole. Surukseni huomaan nimittäin miesasialiikettä vaivaavan saman syövän, josta olen vuosien mittaan moittinut naisliikettä.

Sekä nais- että miesliikkeessä aivan keskeisenä moottorina on toimijoiden omat kokemukset sukupuolisyrjinnästä. On hienoa, että ne osataan ottaa vakavasti. Samaan aikaan molemmissa on kuitenkin tendenssi, joka pyrkii vastakkaisen sukupuolen kokemuksen vähättelyyn. Miesliikkeessä käytetään valtavasti energiaa sen osoittamiseen, ettei raiskauksia oikeastaan tapahdu kovin paljoa ja naiset tekevät rikosilmoituksia lähinnä pahuuttaan. Naisliikkeessä taas esitetään aivan vakavissaan, että syrjintä huoltajuuskiistoissa on miesten omaa syytä, osallistuisivat enemmän kotitöihin.

Itse ajattelen, että sama sukupuolijärjestelmä aiheuttaa sekä miesten että naisten syrjintäkokemukset. Isien huoltajuusoikeuksiin liittyvät epäkohdat ja kotitöiden kasautuminen naisille ovat osa samaa ilmiötä, eivät toisiaan poissulkevia. Siksi voimat voisi ja ehdottomasti pitäisi yhdistää, taisteluun kaikin puolin tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta.
On surullista, että miesasialiikkeen ja naisasialiikkeen on niin vaikea tavoitella tasa-arvoa yhdessä.

Kekkosrock

2009-05-27T09:46:00.001+03:00

Väestön ikääntymisestä on esitetty erilaisia uhkakuvia: pelätään eläkepommia, huoltosuhteen heikkenemistä, poliittisen päätöksenteon painottumista ikäihmisten kysymyksiin jne. Eräs seikka on kuitenkin jäänyt mielestäni merkittävyyttään vähäisemmälle huomiolle.

Ihmisen poliittinen kehityskaarihan menee niin, että nuorena ollaan radikaaleja, sitten sosiaalistutaan työelämän kiipimisjärjestelmään ja eläkkeellä taas uskalletaan palata nuoruuden ihanteisiin.

No, Suomi on täynnä kohta eläköityviä 60-luvun radikaaleja. Nämä (usein sosiaalidemokraateiksi päätyneet) entiset anarkistit ovat vuosikymmeniä vakuutelleet itselleen, että on naiivia yrittää muuttaa järjestelmää ulkoa käsin ja siksi joistakin periaatteista on voitava joustaa, että pääsisi mukaan päätöksentekoon. Palkkana kuuliaisuudestaan he ovat saaneet hyväpalkkaisia virkoja, talon, kesäasunnon, kaksi autoa ja puolivuosittaisen loman etelässä.

Näinä vuosina nuoruuden radikalismia on muisteltu puolisalaa, yleensä konjakkilasin ääressä, kun entisiä tovereita eli nykyisiä perhetuttuja on kutsuttu illalliselle. Vähän on ehkä soitettu aikanaan kiellettyjä laulujakin, sen verran hiljaa, etteivät naapurit häiriinny. Hetkellisen riehakkaana mutta hieman syyllisyyttä tuntien on muisteltu vallankumousta, jota ei koskaan uskallettu tehdä.

Veikkaan, että tämän porukan vapautuminen työelämästä tuo julkiseen keskusteluun vielä monia yllättäviä avauksia. Eivät nämä enää kumouksia tee, mutta voivat lisätä meidän yhden totuuden yhteiskuntaamme erilaisuuden toleranssia ja yleistä hämmennystä. Ei ihme, että porvarit kiirehtivät eläkeiän nostamista…

Maasta jota ei ole

2009-04-08T16:49:00.002+03:00

Kirjoitan tätä merkintää lennolla Chisinausta Budapestiin. Taakse jäävät mielenosoitukset, jotka kommunistien sunnuntaisesta vaalivoitosta lähtien ovat sotkeneet keskustan liikenteen. Viimeiset päivät olen haastatellut ihmiskauppaa vastaan työskenteleviä paikallisia ja kansainvälisten järjestöjen edustajia Moldovassa. Tunnelma on ollut jännittynyt. Vaikka vaalien jälkeiset mielenosoitukset ovat tässä osassa Eurooppaa tavallisia, Moldovassa niitä ei ole aikaisemmin ollut.

Kone on pieni ja nuhruinen, sillä harva matkustaa Moldovaan ja harvalla on varaa lentää sieltä pois. Bruttokansantuotteella mitattuna tämä on Euroopan köyhintä aluetta. Maassa ei kärsitä niinkään työttömyydestä kuin siitä, että palkalla ei kerta kaikkiaan elä: keskimääräinen kuukausipalkka on 150 euroa, esimerkiksi opettaja ansaitsee vähemmän. Omavaraistalouden osuus on erityisesti maaseudulla suuri ja toimeentuloa täydennetään siirtolaisina työskentelevien sukulaisten rahalähetyksillä.

Sunnuntaina pääsin käymään Transnistriassa. Se on kansainvälisoikeudellisesti Moldovaan kuuluva alue, joka sosialististen järjestelmien romahtamisen jälkeen on julistautunut itsenäiseksi. Transnistrialla on muusta Moldovasta poikkeava historia, kieli ja väestöpohja: siinä missä muu maa suuntautuu Romaniaan, Transnistrian yhteydet ovat Venäjälle.

Transnistria käyttäytyy kuin itsenäinen valtio. Sillä on oma rajavalvonta, valuutta, hallinto ja jossain määrin ulkopolitiikkakin. Vaikka ihmisillä on äänioikeus Moldovan vaaleissa, vain harva käy rajan yli äänestämässä. Sen pääkaupunki Tiraspol on ehkä viimeisiä paikkoja maailmassa, jossa voi vielä nähdä lapsuuteni Neuvostoliiton kulttuurimaisemaa - Leninin patsaita, huolellisesti hoidettuja puistoja leikkikenttineen ja rauhassa rapistuvia elementtilähiöitä. Länsimaisia mainoksia on katukuvassa vähän, niiden tilalla näkyy sosialistisen realismin hengessä piirrettyjä julisteita.

Minua kiinnosti kuitenkin eniten, miten talous järjestetään maassa, jota ei ole. Kukaanhan ei tiedä mitään varmaa, mutta virallisen talouden rinnalla on pakko olla huomattava harmaa sektori. Yleisesti uskotaan Transnistrian kautta kulkevan merkittäviä ihmis-, ase- ja huumekauppareittejä. Arkisempaakin salakuljetusta tosin esiintyy: kun Euroopan köyhimmällä alueella syödään tilastojen mukaan kanaa kolme kertaa enemmän kuin Saksassa, on selvää, että osa linnuista kulkeutuu eteenpäin.

Poliisien palkoissakin on ilmeisesti omavastuuosuus, sillä säänönmukaisesti jokainen ulkomaalainen auto sakotetaan "liikennerikkomuksesta". Eliitti saa todennäköisesti rahoitusta myös Venäjältä, joka hyötyy Moldovan sisäisesti rikkonaisuudesta.

Transnistrian kummallisessa todellisuudessa on jotain, mikä viehättää minua kovasti. Sen pieni ja köyhä väestö päätti ryhtyä kansaksi ja perusti oman valtion kansainvälisestä paheksunnasta välittämättä. Sen ihmiset elävät omaa pientä arkeaan suurvaltojen politiikasta välittämättä, niin kuin tavalliset ihmiset missä tahansa maailman kolkassa: lapset pitää ruokkia, pyykit kuivata, talot rakentaa ja merkkipäivät juhlia läheisten seurassa - myös maassa, jota ei ole.

Älä ruoki lamaa

2009-03-27T11:07:00.001+02:00

Eilen istuimme useamman tunnin virastotalolla. Lasten ja nuorten lautakunnalla oli esityslistallaan lamasäästöt. Koska asiasta on tullut paljon yhteydenottoja, kirjoitan selvityksen kokouksesta blogiini, vaikka asia ei ehkä muilla paikkakunnilla asuvia kiinnostakaan. (Tarkempi pöytäkirja ilmestynee piakkoin Tampereen kaupungin sivuille):Lähtötilanne oli se, että kaupunginhallitus edellytti meiltä 3 prosentin säästöä ja virkamiehet olivat viilanneet sen pohjalta esityksen. Seuraavista asioista keskusteltiin. Osa hyväksyttiin yksimielisesti, mutta milloin äänestettiin, äänet menivät vasemmistoliitto ja sdp vastaan kokoomus, keskusta ja vihreät. Perussuomalaisten edustaja äänesti vaihtelevasti.

1. Järvensivun, Hallilan ja Ristinarkun/Takahuhdin koulujen uudelleenjärjestelyt: Päädyttiin vihreiden Vesa Eskolan ehdotukseen, että Järvensivulla ja Hallilassa jatkavat samat luokat kuin nykyäänkin ja Ristinarkku/Takahuhti yhdistetään. Päätökset kuitenkin tehtiin ehdollisena sillä, että Osaamis- ja elinkeinolautakunta päättää Messukylän lukion lakkautuksesta. Koetimme demarien kanssa (Joonas Lepistön esittämänä) vaihtoehtoa, jossa Järvensivu ja Hallila olisi jätetty ennalleen lukioratkaisuista riippumatta, mutta hävisimme äänestyksen.

Nyt siis kaikki kouluaktivistit pommittamaan Oselan väkeä: Järvensivun ja Hallilan kannattaa koettaa vaikuttaa niin, että Messukylän lukio lakkautetaan. Takahuhdin/Ristinarkun väen taas kannattaa koettaa yrittää juuri päinvastaista.
Lautakunta kuitenkin hyväksyi esittämäni ponnen, että jos nyt sitten käy niin, että Hallilasta koululuokkia siirretään, näille lapsille taataan erillinen koulukuljetus.

2. Vasta lautakunnassa hyväksyttyä Tampere-lisää aiotaan nyt leikata siten, että siitä tulisi tulosidonnainen (koskisi n. 57 prosenttia perheistä) ja sitä saisi vain alle 2-vuotiaiden lasten hoitamisesta kotona (nyt raja on 3 v.). Mä ja demarit esitimme, että ikäraja olisi kuitenkin edelleen pidetty 3 vuodessa, mutta hävisimme.

Tampere-lisään liittyen lautakunta hyväksyi (kokoomuksen Järvelän esittämänä) toivomusponnen (tarkoittaa tässä eräänlaista raha-anomusta kaupunginhallitukselle), jossa Tampere-lisään kuitenkin löytyisi rahaa tai jos sitä leikataan, leikkaus kohdistuisi ikään muttei tulorajoihin. Itse tein päinvastaisen ponsiesityksen, jossa siis oltiin mieluummin valmiita leikkaamaan tuki hyvätuloisilta kuin yli 2-vuotiailta. Tämä on niitä kohtia, joissa vasemmiston ja oikeiston ero tulee selvimmin esiin.

3. Esitin, että opetustunteja ei leikattaisi 1,5 prosenttia. (Muutos tarkoittaa käytännössä opettajakunnan vähentämistä ja ryhmäkokojen kasvattamista.) Hävisimme äänestyksen.

4. Lisäksi listalla oli myöhemmässä kohdassa koululaisten aamu- ja iltapäivähoidon maksujen korotus. Esitin, että sitä ei toteutettaisi, mutta jäimme tässäkin vähemmistöön.

Omat valintani kokouksessa tein seuraavilla perusteilla:

Meille luottamushenkilöille koetetaan uskotella, että nyt ei auta muu kuin leikata palveluja (täkäläinen kokoomus ei ilmeisesti ole kuullut mainostoimistonsa ”älä ruoki lamaa” –kampanjasta). Itse ajattelen, että meidän pitäisi nyt muistaa 1990-luvun alun lamassa tehdyt mokat ja ottaa oppia. Silloinhan Suomi ajoi julkiset palvelunsa alas ja laskua maksettiin sitten pitkälle 2000-luvulle, osittain 1980-luvun sosiaali- ja terveyspalvelujen tasoa ei ole saavutettu vieläkään. Samaan aikaan Ruotsi piti julkisen velkaantumisen kautta palvelunsa kunnossa ja työttömyysprosentin alhaisena, minkä seurauksena lamasta selvittiin rapakon takana paljon nopeammin ja vähemmin vaurioin.
Kaupunginhallitus on linjannut, että kaikkien sektorien pitää leikata suhteessa saman verran. Oma valtuustoryhmäni oli kuitenkin sitä mieltä, että hyvinvointipalvelujen lisäksi erityisesti lapsia pitää suojella. Jos säästöjä tehdään, viimeiseksi lapsista.
Juuri taantuman aikaan julkisia palveluja tarvitaan kaikkein eniten ja toisaalta niiden tuottamisella voidaan tasata suhdannevaihtelua.
Demokratian suurin uhka on, että ihmiset eivät koe voivansa vaikuttaa politiikkaan ja passivoituvat. Jos siis jossain syntyy kansalaisaktivismia jonkin asian puolesta, sitä pitää tukea, vaikka asia ei kaupungin mittakaavassa olisikaan hirveän merkittävä. Niille ihmisille ja ehkä sille alueellekin se on.
Jos vaaleissa luvataan jotain, ei sovi muutama kuukausi myöhemmin tehdä juuri päinvastoin. (Tämä koskee esimerkiksi kouluverkkoa ja Tampere-lisää, kumpikin pormestaripuolueidenkin keskeisiä poliittisia vaaliteemoja ja kummassakin nyt lipsutaan jo hyvää vauhtia.)

Ei isyydestä pitäisi tehdä kohtuuttoman vaikeaa

2009-03-11T22:38:00.000+02:00

Vierailin Helsingin Kallion Pelastusarmeijassa. Piti käydä teellä ruokalan puolella, mutta portaissa vastaan tuli yksikön johtaja Eero Untamala ja hänen ystävällisellä opastuksellaan pääsimme tutustumaan asuntolaan. Paikka on kohtuullisen siisti mutta auttamattoman vanha, rappeutunut ja karu. Huoneisiin mahtuu juuri ja juuri sänky ja kaappi. Kyllä siellä hetken majoittuu, mutta ei siitä kodiksi ole.

Pelastusarmeija täytti äskettäin sata vuotta. Tämän ajan se ollut keskeisimpiä kodittomien miesten tukikohtia Suomessa. Toiminnalle on myös kysyntää – asuntola on ollut vuosikymmenestä toiseen täynnä, ja on edelleen. Muutaman vuoden päästä tilat on tarkoitus remontoida tuettuun asumiseen ja paikkojen määrä puolittuu. Vielä ei ole ihan selvää, mihin sitten menevät ne, jotka eivät näihin asuntoihin mahdu tai pääse.

Yksi syy miesten näkyvämpään syrjäytymiseen on se, että suomalaisessa kulttuurissa miehet ovat ikään kuin verkostojen ulkojäseniä, jonkun naisen veljiä, poikia tai aviopuolisoita. Meillä naiset huolehtivat suvun kotitalouksien yhteydenpidosta, naiset lähettävät joulukortit ja naisten vastuulla on keskinäisen avun organisointi. Ellei mies ole aktiivisesti osallistunut näiden yhteyksien uusintamiseen, avioero merkitsee vähittäistä etääntymistä koko sukuyhteisöstä. Asiaa ei paranna se, että Suomessa miehillä on keskimäärin vähemmän miespuolisia ystäviä kuin missään muussa Euroopan maassa.

Untamala kertoi kyselystä, jonka mukaan jokaisella asukkaalla oli keskimäärin puolitoista lasta. Pienituloisen yksinäisen miehen on monissa kaupungeissa hyvin vaikea saada asuntoa ja jos ei ole osoitetta, ei työtäkään tahdo löytyä. Kodin, rahan ja sosiaalisen verkoston puuttuminen tekee isyyden hankalaksi. Vaikka tapaamisvuorot olisi sosiaalitoimiston kanssa saatu järjestettyä, ei oikein ole paikkaa, johon lapsia ottaa. Nämä kodittomien asuntolat eivät ole lapsia varten.

Ajattelen, että harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta yhteyden säilyminen on sekä lapsen että vanhemman etu. Ei siitä saisi tehdä kohtuuttoman vaikeaa.

Ketään ei irtisanota, ei

2009-03-03T12:29:00.000+02:00

Näin taantuman alla työnantajat jakautuvat kahteen ryhmään: niihin, jotka irtisanovat työntekijöitään ja niihin, jotka eivät irtisano.

Jälkimmäiset ovat taantuman sankareita. He eivät ruoki ”lamaa korviemme välissä” tai jätä työntekijöitään heitteille. Useat kunnat ovat ilmoittaneet joutuvansa säästötoimiin, mutta että ”ketään ei irtisanota”. Pirkanmaan yrittäjät organisoivat oikein kampanjan, jossa yrittäjät lupaavat olla irtisanomatta ketään kuluvan vuoden aikana.

Vähemmälle huomiolle jää, että todellisuudessa ”säästöt ilman irtisanomisia” merkitsevät työttömyyttä monille. Koko laaja pätkä-, vuokra-, harjoittelija-, projekti-, silppu-, osa-aika- ja free lancer –työläisten joukko menettää säästöissä työmahdollisuutensa.

Kun kunnat ”sopeuttavat henkilöstömenojaan” ilman irtisanomisia, luovutaan projekteista, sijaisuuksista ja määräaikaisista työsuhteista. Käytännössä säästöt kaatuvat sen työntekijäryhmän niskoille, jonka leipä on muutenkin epävarminta ja edut pienimmät. Usein he ovat pienten lasten vanhempia, nuoria, maahanmuuttajia tai sitten muuten taloudellisesti tiukoilla.

Lopetettaisiinko tekopyhä puhe siitä, että ketään ei irtisanota? On hieno osoitus yhteisvastuusta, jos vakituiset työpaikat säilytetään, mutta työpaikkojen vieminen prekariaatilta merkitsee sitä, että päävastuun taantumasta kantavat ne, joilla siihen on huonoimmat resurssit.

Tyhmä laki

2009-02-05T19:10:00.001+02:00

On olemassa lakeja, jotka ovat kaikkien mielestä hyviä ja sellaisia, jotka jakavat mielipiteitä. Sitten on vielä olemassa lakeja, joiden älyttömyydestä kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä, mutta joiden muuttaminen vain on käsittämättömän vaikeaa…

Eräs tällainen kummallisuus on, ettei työttömäksi jäänyt rakentaja voi osallistua työn ohessa suoritettavaksi suunniteltuun koulutukseen menettämättä työttömyyskorvaustaan. Valtiovalta ilmeisesti pelkää, että ihmiset salaa alkaisivat kehittää itseään, vaikka työtön ei meillä saisi kuin maata kotona ja ehkä käydä kirjastossa lukemassa lehteä.

Kun tiedetään maassa olevan lähikuukausina kymmeniä tuhansia rakennusalan työttömiä, olisi järkevää tarjota näille ihmisille mahdollisuus kehittää ammattitaitoaan. Sillä myös pidettäisiin huolta, että seuraavassa noususuhdanteessa ammattityövoimaa on saatavilla. Koulutuksen salliminen ei vielä sinällään maksaisi mitään, koska oppilaitoksilla on jo taskussa rahaa sen järjestämiseen. Työn oheen suunniteltu koulutus ei myöskään voi olla "este työllistymiselle", mikäli nyt jostakin taivaasta niitä työpaikkoja sattuisi tipahtamaan.

Samasta asiasta väännettiin jo 1990-luvun laman aikaan. Perimätieto kertoo työministeri Ilkka Kanervan laatineen silloin käskykirjeen, jonka mukaan työtön saattoi opiskella kuukauden menettämättä ansiosidonnaista, kunhan oli kutsun tullen valmis töihin lähtemään. Eikö nyt olisi taas aika?

Runkkausyhteiskunta

2009-01-28T15:28:00.001+02:00

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu vähän sellaisia tilanteita, joissa voisi luontevasti koskettaa ja tulla kosketetuksi. Elämme yhteiskunnassa, jossa jo neuvolassa opastetaan laittamaan vauva omaan sänkyynsä ja pysymään lujana, kun lapsi itkee viereen. (Tilanne on historiallisesti poikkeuksellinen, sillä suurimmassa osassa kulttuureita on jo tilanpuutteen vuoksi elettävä ja nukuttava lähekkäin.) Me emme tervehtiessä yleensä kosketa ja halaukset ovat enemmänkin poikkeustilanteisiin ja –ihmissuhteisiin.

Kosketus on ihmisen perustarve. Pieni lapsi kuolee, ellei sitä kosketeta ja olen varma, että merkittävä osa murrosikäisten masentuneisuudesta hoituisi halimisella. Myös suurin osa aikuisista kaipaa säännöllistä kosketetuksi tulemista. Ruumiillisella läsnäololla ja koskettamisella on parantavaa ja ahdistusta lievittävää voimaa. Hellyys ja lohduttaminen ovat syliin ottamista ja seksuaalisuus on olemista iho ihoa vasten.

Aikuisilla merkittävä osa kosketuksen tarvetta kanavoituu seksiin. Otsikko kuitenkin viittaa viimeaikaiseen kehitykseen, jossa ihokosketukseen perustuva pariseksi vähenee ja masturbointi lisääntyy. Osmo Kontula viimesyksyisen tutkimuksen mukaan seksiä harrastetaan nyt selvästi harvemmin kuin vuosituhannen alussa. Ihmisillä on nyt aiempaa vähemmän rinnakkaissuhteita, ja parisuhteissakin yhdyntäkerrat ovat vähentyneet. Samaan aikaan niin sinkut kuin pariutuneetkin raportoivat sooloseksistä useammin kuin ennen. Masturboinnin yleistymiseen viittaa myös nettipornon kasvu.

Yhdyntäkertojen vähentymisessä ei sinänsä olisi mitään huolestuttava, jos seksin laatu vastaavasti paranisi tai jos ihmiset vain kokisivat keksineensä hauskempaa puuhaa. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Suuri osa ihmisistä toivoisi nykytilannettaan vilkkaampaa seksielämää, mutta arjen vaatimusten jälkeen ei vaan jaksa. Seksi on siirtynyt kosketuksesta koneelle, koska niin on helppoa ja nopeaa.

Meillä poliittinen keskustelu seksistä on yleensä keskustelua ruumiillisen koskemattomuuden turvaamisesta. Tämä on ymmärrettävää, sillä koskemattomuus on perusoikeuksiamme. Ruumis piirtää minuuteemme fyysisen rajan ja odotamme ruumistamme kohdeltavan arvokkaasti.

Silti, vastentahtoinen koskemattomuus voi olla painajainen ja tuottaa aivan yhtä lailla tuskaa kuin vastentahtoinen kosketus. Yksinäisyys on kosketuksen ikävöintiä, sitä, että ruumis huutaa tulla kosketetuksi. Itsensä koskettaminen ei voi korvata toista ihmistä. Miten on mahdollista, että yltäkylläisessä Suomessa ei ihmisillä ole varaa viipyä toistensa sylissä?

Kuten Frank Pappa jo ammoin totesi: Kosketelkaa toisianne!

Joulutauko

2008-12-09T22:51:00.001+02:00

Blogini on jäänyt joululomalle ja asiaan palataan vasta tammikuussa. Myös kirjoitusten kommentointi onnistuu jälleen vasta tammikuun puolen välin jälkeen.

Kapinanpunaista joulua kaikille!

Työkiireistä

2008-11-30T16:31:00.000+02:00

Tutkimusten mukaan työntekijät kokevat työssään yhä enemmän kiirettä. Stressiperäiset oireet ovat kasvava syy varhaiseläkkeisiin. Tyypillisesti stressi vaivaa toimihenkilöitä, mutta enenevässä määrin myös duunaritöitä. Kiire oli keskeinen tyytymättömyyden syy sekä tutkimieni keittiötyöntekijöiden että rakentajienkin keskuudessa. Ihmiset kärsivät siitä, ettei heillä ole aikaa tehdä työtään hyvin.

Mielestäni tätä työn intensiivistymistä ei voi ymmärtää palaamatta perusteisiin: työntekijän ja työnantajan välillä on aina intressiristiriita, jossa työntekijän palkka- ja muut edut ovat työnantajalta pois. Vastaavasti työnantajan tavoitteena on ostaa työtä niin halvalla ja heikoin ehdoin kuin mahdollista. Maksetuista työtunneista koetetaan saada irti aina vielä vähän enemmän. Sitä varten kehitetään koko ajan uusia motivointi- ja tulospalkkausjärjestelmiä. Perinteisissä tehdasyhteisöissä näitä vaatimuksia vastaan puolustauduttiin yhdessä, mutta tällaiset yhteisöt ovat katoava luonnonvara.

Vierailin jonkin aikaa sitten metallialan tehtaassa. Jokaiseen työvaiheeseen oli varattu tietty aika, jonka alittamisesta maksettiin ylimääräinen palkkio. Jos siis teki kuuden tunnin työn viidessä ja puolessa, sai jotain peruspalkan päälle. Ajoittain metallimiehet näin tekivätkin, mutta harkitusti eikä liian usein. Kaikki tiesivät, että jos työvaihe näyttää säännöllisesti sujuvan alle kuuden tunnin, työnantaja lyhentää tavoiteaikaa.

Sitten työpisteen haltija sairastui ja hänelle tilattiin sijainen vuokratyöfirmasta. Uusi mies ei tuntenut tehtaan käytäntöjä, mutta haaveili pysyvästä työpaikasta ja päätti tehdä työnsä niin hyvin kuin osaisi. Pienen harjoittelun jälkeen hän suoriutuikin työvaiheesta neljässä tunnissa.

Syntyi konflikti. Vuokratyöntekijä uhkasi kaikkien yhteistä etua, oikeutta kohtuulliseen työtahtiin. Mies haluttiin ”istua ulos” tehtaalta, niin kuin miesvaltaisilla työpaikoilla on perinteisesti tällaiset ongelmat ratkaistu. Eri sukupolvesta ja työkulttuurista tuleva vuokratyöläinen ei ymmärtänyt, mistä oli kyse, että kollektiivi puolustautui näin työn tiukentuvia vaatimuksia vastaan.

Monissa nykytöissä asiat on järjestetty niin, ettei vastaavaa kulttuuria pääsisi syntymään. Esimerkiksi yliopistolla erityisiä yhteisönmurtajia ei tarvita, koska kaikki ovat jo muutenkin jatkuvasti vaihtuvissa, epämääräisissä ja projektiluontoisissa töissä. Kun teet työsi oikein hyvin ja yrität kaikkesi, työnantaja kiittää, taputtaa päätä ja tarjoaa palkinnoksi vielä vaativamman työn.

Viisikymppiset miehet

2008-11-24T15:58:00.000+02:00

Tuttavapiirissäni vietetään usein viisikymppisiä. Niin on ollut aina. Arvelen sen johtuvan siitä, että ruumiin biologisesta iästä huolimatta keski-ikäinen sieluni on aina hakeutunut mielellään toisten keski-ikäisten pariin.

Nähdäkseni naiset suhtautuvat puoleen vuosisataansa yleensä kunniakkaasti mutta tylsästi, ilman sen suurempia tunnemyrskyjä. Miehet sen sijaan ovat kiinnostavia.

Jostakin syystä 50-vuotias mies murehtii paljon enemmän vanhenemistaan kuin esimerkiksi 52-vuotias. Surraan, ettei nuorena ymmärretty sitä, mitä nyt tiedetään. Epäillään, että elämä on jäänyt kiinni rutiineihin ja ne seikkailut sittenkin kokematta. Ennen muuta 50-vuotiaat miehet tuntuvat pelkäävän viehätysvoimansa puolesta.

En tiedä, mihin huoli perustuu. Ei ainakaan demografisiin faktoihin, sillä niiden perusteella viisikymppisten miesten pitäisi elää kulta-aikaansa:

Ensinnäkin keski-ikäisten sinkkumarkkinoilla liikkuu enemmän naisia kuin miehiä. Erokuvioissa naiset ovat vahvoilla, sillä heillä on taipumus selvitä avioerosta paremmin jaloilleen kuin miesten. Jos mies pystyy jollakin tavoin pitämään kiinni normielämästä, käy töissä ja juo kohtuullisesti, hänellä todennäköisesti on varaa valita. (Lisäksi tietysti miesten lyhyempi eliniän odote näkyy jo tässä vaiheessa heidän suhteellista osuuttaan vähentävästi.)

Toiseksi, ainakin treffipalstojen perusteella näyttäisi myös siltä, että siinä missä 35-45 –vuotiaat naiset etsivät hieman itseään vanhempaa miestä, sitä vanhemmat toivovat samanikäistä. Siten viisikymppisillä miehillä on useampi ikäluokallinen potentiaalisia kumppaneita kuin ehkä koskaan sitä ennen tai sen jälkeen.

Kolmanneksi, viisikymppiset ovat yleensä jo hoitaneet pienten lasten ruuhkavuodet, jolloin aikaa ainakin periaatteessa jää enemmän ihmissuhdesotkuihin.

Jos minun pitäisi ryhtyä mieheksi, haluaisin ehdottomasti olla 50 v. Ainakin teoriassa se avaisi mahdollisuuden hauskaan elämään.

Tampere-lisä

2008-11-18T21:19:00.000+02:00

Eilen Tampereen kaupunginvaltuusto päätti ottaa käyttöön Tampere-lisän. Se tarkoittaa, että perheelle maksetaan yhdestä alle 3-vuotiaasta kotona hoidetusta lapsesta 140 euroa, kahdesta 240 euroa kuukaudessa. Tavoitteena on tukea lapsiperheitä ja jossain määrin helpottaa päiväkotien lapsitulvaa.

Tampere-lisään liittyy kuitenkin ongelma: se ei hyödytä lainkaan toimeentulotuella olevia lapsiperheitä, koska sama summa vähennetään toisesta tuesta. Käytännössä siis kaikkein köyhimmät lapset jäävät ilman Tampere-lisää.

Nämä ovat niitä lapsia, jotka eivät haalarin kastuessa pääse enää ulos, koska kakkoshaalariin ei ole varaa. Juuri nämä lapset syövät EU:n ruoka-apua ja jäävät pois kalliista vauvamuskareista ja temppujumpista. Tilanne loukkaa oikeudentajuani, sillä jos joku kunnan tukea tarvitsisi, niin juuri he. Olen koettanut vaikuttaa asiaan valmistelun aikana kaikissa mahdollisissa elimissä: omassa ryhmässäni, lautakunnissa ja valtuustossakin. Silti pari viikkoa sitten totesin, että valtaosa valtuutetuista ei edes tiennyt koko ongelmasta. Jostakin syystä asia ei ilmeisesti noussut esille talousarvioneuvotteluissa, vaikka sen piti kuulua Vasemmistoliiton valtuustoryhmän esittämiin budjettitavoitteisiin.

Ennen valtuuston kokousta on puolueryhmillä tapana sopia keskenään, mitä asioita pohjaesitykseen voidaan lisätä. ”Budjettisovun” synnyttyä ei saisi enää esittää uusia asioita, tai jos joku anarkisti esittää, ”budjettikurin” säilymiseksi muiden pitää äänestää vastaan. Järjestelmän tarkoituksena on taata, ettei itse valtuustossa nouse esiin kiusallisia poliittisia kysymyksiä – kysehän on julkisesta tilaisuudesta ja poliitikolle julkisuus on elinehto.

Siksi sain aikaan myrskyn vesilasissa esittämällä talousarviomuutosta, jossa Tampere-lisä olisi tullut myös köyhille perheille. En mielelläni ärsytä toisia poliitikkoja eikä se ole viisastakaan, mutta tässä kohtaa pidin asiaa riittävän tärkeänä, kyse oli kuitenkin uudesta, selvästi epäoikeudenmukaisesta käytännöstä. Sovun rikkominen tarkoittaa sosiaalisia sanktioita muiden valtuutettujen ja erityisesti oman ryhmän taholta. Asian vieminen äänestykseen kuitenkin pakottaa jokaisen valtuutetun paneutumaan asiaan, joten tässä kohtaa pidin sitä sen arvoisena.

Eihän esitykseni tietenkään läpi mennyt. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kuri piti. Silti tällaisissa tapauksissa käy toisinaan niin, että vaikka mitään ei suoraan päätetä, muutaman kuukauden sisällä koneisto etsii ratkaisun vähin äänin. Nyt kaikki valtuutetut ainakin tietävät ongelman, joten kyse on vain poliittisesta tahdosta.

Maksuton joukkoliikenne ei ole huuhaata

2008-10-20T22:49:00.001+03:00

Viikonlopun vaalipaneelissa kokoomusministeri Jan Vapaavuori otti ilmeisen mietityn ja sofistikoituneen kannan maksuttomaan joukkoliikenteeseen: sen on hänestä ”pelkkää huuhaata”.

Minä kannatan maksutonta joukkoliikennettä. Sillä julkista liikennettä saadaan sujuvammaksi ja helpommaksi.

Arvelen, että Vapaavuoren mielestä maksuton joukkoliikenne tuntuu huuhaalta siksi, että Suomessa siitä on totuttu maksamaan. Samalla tavoin pidämme itsestäänselvyytenä, että tien käyttäminen yksityisautolla, kirjojen lainaaminen kirjastosta ja peruskoulu ovat maksuttomia. (Jopa kokoomuslainen miettii kahdesti, ennen kuin lähtee esittämään niihin maksuja.)

Ei kuitenkaan ole olemassa mitään luonnonlakia, jonka mukaan jostain palvelusta pitäisi kerätä maksu ja toisesta ei. Monissa maissa koulutus, kirjasto ja tien käyttö maksavat. Myös maksuttomasta joukkoliikenteestä on paljon esimerkkejä.

Maksuton julkinen liikenne ei tietenkään ole ilmaista. Helsingissä Vapaa liikkuvuus –verkosto laskee, että se toteuttaminen edellyttäisi 1,25% kunnallisveron korotusta. Kuitenkin jopa 80 % kuntalaisista hyötyisi taloudellisesti, kun matkalippuja ei enää kyseltäisi. Muutoksen häviäjiksi jäisivät lähinnä sellaiset vapaavuoret, jotka eivät julkisia käytä ja/tai joiden tulot ovat huomattavan suuret.

Julkista liikennettä tarvitaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, mutta joukkoliikenne ei ole vain ympäristökysymys. Urbaanissa ympäristössä liikkuminen on yhteiskuntaan kuulumisen kannalta tärkeää. Kaupunki ei ole vapaa eikä yhteinen, jos kaikilla ei ole mahdollisuutta tulla ja osallistua.

Mitä taantuma tekee rakennusalalla?

2008-10-18T19:05:00.001+03:00

Noususuhdannetta seuraa laskusuhdanne ja rakennuksilla on totuttu siihen, että mäet ovat jyrkkiä. Tapaamani rakentajat suhtautuvat lomautuslappuihin, yt-neuvotteluihin ja työsuhteiden päättymisiin keskimäärin aika rauhallisesti – joskus tuntuu, että minä murehdin asiaa paljon enemmän…

Viime viikolla uutisissa povattiin 50 000 rakentajan työttömyyttä. Se on iso porukka, siihen mahtuu jo monen lapsiperheen huoltaja. Lisäksi pelkään, että tällä taantumalla saattaa olla pitemmällekin ulottuvia vaikutuksia.

Nykyinen rakentajien ikäjakauma nimittäin menee niin, että alalla on paljon suuria ikäluokkia ja toisaalta ammattikoulusta tulleita nuoria. (En ole tietoa itse tarkistanut, mutta näin yleisesti väitetään.) 1990-luvun alun lama söi välistä yhden sukupolven. Laman aikana myös purettiin vanha oppipoikajärjestelmä, jonka kautta tulokkaat oli siihen saakka ajettu sisään: rakentaminen opitaan tekemällä, eikä siihen ammattikouluvuodet riitä.

Taantuma tarkoittaa, että suurten ikäluokkien rakentajat alkavat vakavasti pohtia eläkeputkea. Heidän mukanaan ketju katkeaa ja alalta katoaa aikaisempien rakentajapolvien vähän kerrassaan kerryttämä ammattitaito.

Sitä on paha yrittää saada takaisin.

Martti Korhonen: Elvytyksen aika on nyt

Mistä miehet puhuvat?

2008-10-05T21:01:00.005+03:00

Uuden tutkimukseni vuoksi olen viime aikoina istunut monta iltaa suurin piirtein ikäisteni duunarimiesten kanssa. Mistä arvelet heidän puhuvan oluttuopin ääressä? Viinasta, naisista ja urheilusta?

No tavallaan. Otantani on ehkä vino tai ehkä sosiologin läsnäolo vaikuttaa aihevalintoihin, mutta useimmin toistuvat teemat ovat

- miten kaverien kanssa ei enää tule käytyä rällästämässä. Kodissa ja lapsissa on niin paljon hommaa, että vaikka muijalta pääsisikin, ei jaksa lähteä

- miten siinä aina käy niin, että kun lapset saa vihdoin hoitoon ja on kahdenkeskistä aikaa, niin se menee riitelyyn (vaikka sitä tosissaan rakastaa)

- miten jotkut vanhemmat ei sitten tajua, että 10-vuotiaiden ringetessä pelaaminen on voittoa tärkeämpää.

Maailma on mennyt ihan kummalliseksi…

Aloittelen parhaillaan Riitta Jallinojan Perheen vastaiskua. Se kuvaa vakuuttavasti, miten 2000-luvun alun familistinen käänne oli edelleen keskustelua ensisijaisesti äidin vanhemmuudesta.

Silti historiallinen muutos on selvästi käynnistynyt: isät ovat koko ajan enemmän osallisia perheiden arjessa.

Sijoitetut lapset

2008-09-14T19:10:00.001+03:00

Lapsen ottaminen vanhemmiltaan on äärimmäinen ja väkivaltainen toimenpide. Lainkin mukaan sitä tulee käyttää vasta sitten, kun pehmeämmät keinot eivät riitä turvaamaan lapsen perustarpeita ja kehitystä. Silti näiden sijoitettujen määrä on tuplaantunut Suomessa viimeisen 20 vuoden aikana.

Hesarin sunnuntaidebatissa Heikki Hiilamo kirjoittaa, että sijoitettujen lasten määrä on häpeällisen suuri. Hänen mielestään palvelujärjestelmän pitäisi toimia ”ennaltaehkäisevästi” eli siten, että tilanteet eivät pääsisi sijoitukseen asti. Kynnystä päihdehoitoihin olisi alennettava, tulonsiirtoja köyhille lapsiperheille lisättävä, kotiapua oltava saatavilla. Julkisen sektorin lisäksi perheitä voisivat tukea enemmän myös kansalaisjärjestöt.

Kannatan lämpimästi Hiilamon listaa. Silti olen skeptinen sen suhteen, että ongelma ratkeaisi näilläkään eväillä. Ajattelen lasten aseman liittyvän laajempaan kehitykseen, jossa perhekoko jatkuvasti pienenee, verkostot ovat kaukana ja ihmisten yleisin asumismuoto muistuttaa erehdyttävästi kanakoppia. Ei ihme, että ihmiset jäävät ongelmineen yksin.

En ihannoi modernin ajan ydinperhemallia. (Minusta on samantekevää, mitä sukupuolta perheen aikuiset ovat ja ovatko he parisuhteessa keskenään.) Sen sijaan uskon, että lasten hyvinvointia lisää, kun ympärillä on paljon heistä välittäviä ja huolehtivia aikuisia. Perinteisissä yhteisöissä näin olikin: suurimmalla osalla väestöstä kun ei ollut tilaa tai mahdollisuutta jäädä yksin. Todennäköisesti lapsiin kohdistuvat laiminlyönnit ainakin havaittiin aikaisemmin.

Vaikka kannatankin sosiaalityöntekijöiden lisäämistä tällä hetkellä, en usko, että me koskaan kykenemme korvaamaan murenevia yhteisöjä palkatulla väellä. Siksi olisikin mietittävä, miten ihmisten vertaistoimintaa ja uutta yhteisöllisyyttä voitaisiin tukea. ”Ennaltaehkäisevä työ” ei saisi tarkoittaa ongelmiin tarttumista vähän aikaisemmin, vaan sellaisten systeemien rakentamista, joissa ongelmia ei syntyisi.

Lenin ja vallankumous

2008-09-03T23:55:00.001+03:00

Kuljin ohi kahden nuorukaisen, ikää heillä ehkä 17 vuotta. Kumpikin ilmeisen tiukkoja aatteen miehiä. Keskustelun aiheena oli eräs kolmas toveri, joka suhtautui huolestuttavan kevytmielisesti Leninin teksteihin. Jossain sydämen tienoilla ailahti nostalgia; en ollut aikoihin muistanut koko Leniniä.

Minulla on aina ollut vähän hankala suhde Leniniin. Pidän kovasti siitä nauravasilmäisestä Lenin-sedästä, joka katselee lukuisista lapsuuteni tauluista, korteista, kirjoista ja maalauksista. Aikuisena olen kuitenkin käsitellyt hänen tuotantoaan tavalla, jota nuo pojat varmaan pitäisivät kevytmielisenä.

Minua vaivaa ikävä tunne, että Lenin tiesi asioiden olevan muuta kuin miltä ne näyttivät: Lenin tiesi, ettei vuosi 1917 ollut ”työväen vallankumous” vaan pienen porukan (Saksan sodanjohdosta käsin suunniteltu) vallankaappaus.

Minä en usko vallankumouksiin, ainakaan sanan yleisessä merkityksessä. Ajattelen, että ihmisten arjen kannalta olennainen valta sijaitsee kulttuurissa, hallintojärjestelmässä ja tuotantorakenteessa. Ne muuttuvat hitaasti, kumouksellisia muutoksia aiheuttavat korkeintaan luonnonmullistusten kaltaiset kriisit, joiden seuraukset ovat kaikkea muuta kuin tavoiteltavia. Joskus yhteiskunnallista kehitystä voidaan nopeuttaa tai hidastaa vaihtamalla johtajia, mutta silloin kyse on vallankaappauksesta. On aivan mahdollista, ettei tavallinen ihminen kaappausta edes huomaa: vielä Jeltsinin aikaan Venäjältä löytyi ihmisiä, jotka uskoivat elävänsä tsaarinvallan alla.

Todelliset vallankumoukset ovat sellaisia kuin ”teollinen vallankumous”, jossa ihmisten olemassaolon ja keskinäisen kanssakäymisen säännöt menevät merkittävällä tavalla uusiksi – tuotannosta, aikakäsityksestä ja perheinstituutiosta lähtien. Sellaiset syntyvät sukupolvien kovan työn ja keskinäisten kamppailujen tarkoittamattomina seurauksina.
Tällaista kokonaan toisenlaista olemisen ja yhteisöllisyyden tapaa voi ja kannattaakin tavoitella ja näin Leninkin varmasti ajatteli. Vaikka inhimillisesti tavoitettavissa olevat muutokset ovat historiallisesti pieniä, ne ovat joka tapauksessa muutoksia.

Sitä paitsi maailmani olisi ikävämpi ilman noita nuoria ja vakavamielisiä marxisti-leninistejä.

Hyvä päiväkoti

2008-08-27T20:37:00.001+03:00

Isoäitini asuu kerrostalossa, jonka sokkelissa sijaitsee päiväkoti. Hän paheksuu sen ”laiskoja ämmiä”, jotka kuulemma seisovat rykelmässä juttelemassa omia asioitaan eivätkä huomaa lapsia. Joskus isoäiti huutaa ikkunasta näille ohjeitakin, käskee laittaa tumppua lapsen käteen tai antaa keinussa vauhtia.

Kyseisessä päiväkodissa ilmeisesti on kuitenkin useampi työntekijä lasten kanssa ulkoilemassa. Olen saanut valituksia siitäkin, että koko lapsilaumaa valvoo vain yksi aikuinen. Ikävää kuultavaa oli myös ystäväni kertomus siitä, miten päiväkodin henkilökunnan mielestä hänen lapsensa pitäisi oppia ”antamaan takaisin”, kun toinen lapsi lyö tai heittää hiekkaa silmiin.

Oma kokemukseni kunnallisesta päivähoidosta on aivan erilainen. Kaikki lasteni hoitajat ovat olleet työlleen omistautuneita, mutta nykyinen päiväkoti on huippu. Kunnan sille tarjoamat tilat ovat aikuisen silmin ahtaat ja epäkäytännölliset, mutta lapsia se ei näytä haittaavan. Päiväkodissa luetaan, pelataan, lauletaan ja leikitään joka päivä. Retkillä käydään usein; rahaa siihen ei ole, mutta kävelymatkan päästä löytyy kirjasto, puistoja, siirtolapuutarha jne. Maanantaisin hoitajat tuovat mökiltään kukkia maljakkoon tai käpyjä askarteluun. Tampereen museotoimen kanssa on sovittu vaihtuvasta taidenäyttelystä päiväkodin tiloissa – näin lapsilla on aikaa tutustua tauluihin omassa arjessaan, ei pikaisella museokierroksella. Kohta alkaa taas kokkikoulu.

Päiväkoti perustuu ”sisarusryhmille”, siis eri-ikäiset lapset ovat samoissa ryhmissä. (Se oli alun perin syynä hoitopaikan valintaan, sillä mielestäni ei ole tervettä, että yhteiskunnassamme ikäluokat eristetään toisistaan aina päiväkodista vanhuspalveluihin.) Sen periaatteissa painotetaan yhteisöllisyyttä. Käytännössä jo muutaman vuoden ikäiset lapset ottavat pienemmistään vastuuta. Toisaalta pienet oppivat asioita tehokkaasti vanhempien lasten esimerkin kautta.

Hyvä päiväkoti välittyy vanhemmillekin: nelivuotias poikani lähtee joka aamu sinne mielellään, eikä ole kotiin tullessaan väsynyt tai stressaantunut. Vuosien mittaan hän ei ole maininnut kiusaamisesta. Taisteluleikeistä huolimatta todelliset ristiriitatilanteet hän ratkaisee väkivallattomasti.

Stakesin tuoreen kyselyn mukaan joka viides yläasteikäinen on kohdannut fyysistä uhkaa, 5-9 prosentilta oli varastettu jotakin väkisin tai uhkaamalla väkivallalla. Luvut ovat sitä luokkaa, että kyse ei voi olla yksittäistapauksista, vaan väkivaltaan perustuvan kulttuurin vahvistumisesta. Sitä tukee myös se, että lasten mukaan aikuiset eivät yleensä ole puuttuneet asiaan.

Ratkaisuksi tarjotaan aggressionhallintakasvatusta. Minä suosittelisin kouluterveydenhoitajien lisäämisen ohella riittävästi resursoitua, lapsia kunnioittavaa, pitkäjänteistä rauhankasvatustyötä.

Raiskauksia laskeskellessa

2008-08-04T21:06:00.001+03:00

Viime viikkoina on uutisoitu, että poliisin tietoon tulleet raiskaukset ovat tänä vuonna lisääntyneet merkittävästi. Me emme tiedä, mistä muutos kertoo. Voi olla, että raiskausten ilmoittamiskynnys on laskenut, jolloin lisäys olisi positiivinen asia. Toisaalta tilastot voivat yhtä hyvin kertoa raiskausten merkittävästä lisääntymisestä.

Oleellista kuitenkin on, että vain pieni osa raiskauksista ylipäätään tulee poliisin tietoon ja näistäkin vain viidennes päätyy oikeuteen saakka. Tavallisempaa on, että ilmoitus jätetään tekemättä, kun uhri pelkää jutun ilmitulon seurauksia tai ei tunnista rikosta raiskaukseksi. Valtaosassa ilmoitetuistakin tekijä jää selvittämättä, näyttö ei riitä tai asianomistajat vetävät jutun pois.

Tehdään pieni laskutoimitus:

Aikuisille naisille suunnatun kyselyn mukaan raiskauksia arvioidaan tapahtuvan noin 15 000 vuodessa (luvussa ei ole mukana tapauksia, joissa uhrina on lapsi tai mies). Poliisin tietoon tulee näistä vuosittain noin 600, joista vain 20 % päätyy oikeuteen saakka

Raiskaaja joutuu siis teostaan oikeuteen noin kahdeksassa tapauksessa tuhannesta – siis edes syytetyksi, tuomiotahan kaikki näistäkään eivät saa.

Näiden lukujen pohjalta ei niinkään ole olennaista pohtia, ovatko langetetut raiskaustuomiot riittävän ankaria, kun kiinnijäämisriski on joka tapauksessa olematon. Sen sijaan mielestäni pitäisi vakavasti keskustella siitä, miten raiskauksia saataisiin tehokkaammin vähennettyä? Olisiko oikeuskäytännön rinnalla muita keinoja tai foorumeita, jotka voisivat toimia paremmin?

Saatanaa naurattaa

2008-07-11T21:14:00.001+03:00

”Sanotaan, että suuret kertomukset ovat kuolleet. Eivät ne ole kuolleet, vaan niiden sisältönä on aatteen sijasta raha, raaka taloudellisen hyödyn tavoittelu. Sen lievempää muotoa nimitetään yhteiskuntapolitiikassa tulosvastuullisuudeksi. Kaiken pitää tuottaa: teatterit muutetaan operettinäyttämöiksi, jotka eivät häiritse ketään vaatimalla yleisöä henkiseen kasvuun; kirjastoihin hankitaan vain suurilevikkisimmät ja ajattelua latistavimmat suosikkikirjat, jotta lainaustilastot näyttäisivät menestyksen merkit. Jopa kirkon menestystä arvioidaan kirkossakäyntitilastoilla, vaikka kirkon todellinen onnistuminen tehtävässään voidaan kaiketi todeta vasta tuonpuoleisessa, kun nähdään kuinka monta sielua on pelastunut. Saatanaa naurattaa.”

Lehtinen Torsti. Saatana. Kirjapaja Oy, Helsinki 2004. s. 123.

(Edellisen vakuuttavuutta tosin hieman nakertaa se, että tämänkin kirjan lainasin lähikirjastostamme.)

Kotiopetus

2008-07-01T18:01:00.001+03:00

Mielenkiintoinen juttu kotiopetuksesta Financial Timesin viikkoliitteessä (21.-22.6.): sen mukaan yhä useampi brittivanhempi haluaa opettaa lapsiaan itse. Vaikka viranomaisilla ei ole tilastoa kotiopetuksessa olevien lasten määrästä, arviot liikkuvat 50 tuhannessa ja määrä kasvaa nopeasti.

Kotiopetus on huomattavan yleistä Yhdysvalloissa, jonka julkinen koulutusjärjestelmä ei ole kovin hyvässä kuosissa. Yksityiskoulujen tarjoama opetus käy kalliiksi, minkä lisäksi maassa on paljon perheitä, jotka valitsevat kotiopetuksen uskonnollisista syistä. Myös Briteissä ratkaisun taustalta löytyy toisinaan tarve uskonnolliseen koulutukseen ja yksityiskoulujen lukukausimaksujen tuplaantuminen viimeisen 10 vuoden aikana. Selvästi yleisin peruste on kuitenkin kiusaaminen.

Iso-Britanniassa laki määrittelee oppivelvollisuuden niin väljästi, että se jättää kotiopetukseen huomattavan vapauden. Jotkut noudattavat kotonakin virallisia opetusohjelmia ja hyödyntävät internetin nopeasti laajentuneita opiskeluympäristöjä, mutta toiset näkevät kotiopetuksen vahvuudeksi nimenomaan mahdollisuuden noudattaa omalle lapselle sopivaa rytmiä ja yksilöllisiä opetusmenetelmiä.

Vaikka kotiopetus ei koskaan ole Briteissä ollut laitonta (”koulupakko” on tietääkseni Euroopassa vain Saksassa) nykymuodossaan se on uusi ilmiö. 1970-luvulla lapsiaan opettivat sellaiset radikaalit vanhemmat, jotka suhtautuivat kriittisesti yhteiskuntaan ja massakoulutukseen sen uusintajana. Vielä tuolloin kotiopetus riitti huostaanottoperusteeksi, joten nämä vanhemmat ottivat ison riskin. Sittemmin kotiopetuksesta on tullut enemmän valtavirtaa. Silti se on edelleen voimakas kannanotto jo siksi, että useimmiten se merkitsee perheen tulotason laskua vanhemman jäädessä kotiin. Vaikka ilmiötä pidetään keskiluokkaisena, lähes puolet kotona lapsia opettavista perheistä ansaitsee alle kansallisen keskiarvon, 17 % alle 13 000 euroa vuodessa.

Vasemmistolle yleinen ja yhtäläinen peruskoulujärjestelmä on pyhä, sillä se saavutettiin kovalla työllä ja onkin ilmeisesti kokeilluista parhaiten toimiva systeemi silloin, kun tavoitteena on koulutuksellinen tasa-arvo. Peruskoulun alkuaikoina kotiopetusta tietenkin oli paljon, mutta vain eliitin lapsille – vastaavan tarjoaminen koko väestölle ei olisi ollut mahdollista. Ihmisten materiaalisten perustarpeiden tyydyttäminen vaatii koko ajan vähemmän työtunteja ja toisaalta peruskoulut tuntuvat vastaamaan toisten lasten tarpeisiin paljon toisia paremmin (esimerkkinä ”erityistä huolenpitoa vaativien lasten” lasten huima lisääntyminen ja sukupuolten väliset menestyserot). Siten kysymys kotiopetuksesta asettuu uudella tavalla kiinnostavaksi.

Kotiopetuksesta löytyy argumentteja sekä puolesta että vastaan. Usein epäillään, että koulua käymättömien lasten sosiaaliset taidot eivät kehity riittävästi, mutta toisaalta brittiartikkelin mukaan lapsia nimenomaan suojellaan kotiopetuksella sellaiselta sosiaaliselta ympäristöltä, joka osoittautuu hallitsemattoman vihamieliseksi. Jotkut huolehtivat siitä, miten jatkuvasti vanhempiensa valvonnassa olevat lapset kykenevät lainkaan itsenäistymään – uhka on varmasti todellinen, mutta jos on sattunut saamaan riittävän viisaat vanhemmat, kotiopetus mahdollistaa koulua suuremman itseohjautuvuuden. On myös väitetty, että yleistyessään kotiopetuksella voi olla ikäviä seurauksia laajemmalle yhteiskunnalliselle tasa-arvolle, kun yhteiskuntaryhmät eivät sosiaalistu toisiinsa yhteisen koulutusjärjestelmän kautta ja toisaalta rikkailla ei ole motiivia huolehtia julkisen koulutuksen laadusta, josta heidän omat lapsensa eivät hyödy. Kuitenkin ainakin Briteissä kotiopetuksesta on pikemminkin tullut ”köyhän miehen yksityiskoulu”, siihen turvautuvat vanhemmat, jotka panostavat lastensa koulutukseen mutta eivät ole riittävän varakkaita koulumaksuihin.

Kotiopetuksen suurin lupaus on, että se mahdollistaa oppimisen sellaisilla menetelmillä, jotka vaativat huomattavan paljon ohjausta. (Esimerkiksi antiikin Kreikan filosofiset saavutukset perustuivat pieniin opetusryhmiin ja pitkiin keskusteluihin.) Toisaalta voidaan kysyä, kuinka monella vanhemmalla todella on tällaiseen tarvittavat kyvyt, resurssi ja motiivit. Parhaimmillaan kotikoulu voi edistää kriittistä ajattelua, mutta selloinkin se johtaa helposti marginalisoitumiseen.

Raksojen urakkatyöstä

2008-06-01T08:33:00.004+03:00

Rakennusalalla tehdään aikapalkan lisäksi myös urakoita. Tällöin osa palkasta maksetaan tavalliseen tapaan tunneittain, mutta työn valmistuttua urakka mitataan ja jäljelle jäänyt osa sovitusta hinnasta jaetaan. Urakkaa voi tehdä yksinkin, mutta suurimmissa urakkaporukoissa on kaikki keskeiset rakentamisen ammattiryhmät. Porukan puolesta urakat neuvottelee nokka, jonka on siis tunnettava alansa hyvin ja osattava laskea urakan suuruus. Se ei ole mikään pikkujuttu: kyse saattaa olla kokonaisen kerrostalon tai supermarketin rakennustyöstä.

Usein urakoissa päästään merkittävästi aikapalkkaa korkeammille keskituntiansioille, mutta aina näin ei ole. Työtapa kuitenkin on erilainen: siinä missä aikapalkkalaisilla on työnantajan määräämä työnjohtaja, urakkaporukoissa työläiset sopivat keskenään, kuka tekee mitäkin, milloin ja kenen kanssa. Tämän itsenäisyyden takia urakat ovat haluttuja. Myös työnjohto hyötyy, sillä sen vastuulle työprosessissa jää lähinnä tarvikkeiden toimittaminen ajoissa.

Minua kiinnostaa se, millaisia työläisiä urakkatyöstä syntyy. Rakennusalan muutenkin prekaariin luonteeseen yhdistyy siinä kokonaisuuden hallinnan, yhteistoiminnan ja oikeuksistaan huolehtimisen vaatimukset. Myös tuoton jakoperusteista työläiset päättävät itse: joissakin porukoissa se tapahtuu aikapalkan tavoin palkkaluokittain, mutta usein palkkaerot ovat kapeampia, jolloin pienituloisimmat hyötyvät suhteessa eniten. Tiedän porukan, jossa potti pistettiin tasan kaikkien kesken, tehtyjen työtuntien mukaan. Vastaavaa en ole tavannut muualla työelämässä, sillä on täytynyt olla huomattava vaikutus ryhmän sisäiseen dynamiikkaan.

Marxin aikalaiset unelmoivat, että eräänä päivänä työläiset valtaavat tehtaat ja pyörittävät niitä ilman kapitalistia. Se ei koskaan toteutunut. Fordismi pilkkoi tuotannon niin pieniin osiin, ettei työläisillä ollut mahdollisuutta kehittää taitoja, joita tehtaan koko toiminnan sisäistäminen olisi edellyttänyt. Tehtaiden valtaaminen esimerkiksi osuustoiminnalle ei ollut realistista. (Tosin täytyy sanoa, että fordismin ajoista myös teollisuustyö on muuttunut paljon. Nykyisellään osittamista ja standardointia harjoitetaan ilmeisesti eniten palvelualojen matalapalkkatöissä...)

Olen viime viikkoina miettinyt, voisiko raksojen urakkatyön kaltaisissa paikoissa syntyä sellaista vastarinnan potentiaalia, jota perinteinen työn järjestys ei mahdollistanut. Jos tulevaisuuden työväenluokassa on toivoa yhteiskunnallisesta heräämisestä, niin se on niissä työläisissä, joilla on kokemusta vaikuttamisesta omiin työskentelyoloihin. Tällaisia epävarmuuteen tottuneita, itsenäisiä, päteviä, valppaita, solidaarisia ja reiluja ihmisiä olen tavannut erityisen tiheässä uarkkaporukoista.

Tanssii sosiologin kanssa...

2008-05-04T22:20:00.000+03:00

On olemassa ammatteja, joista on seuraelämässä hyötyä. Esimerkiksi palomiehet, raksamiehet ja poliisit sijoittuvat ”seksikkäin ammatti” –gallupeissa korkealle, jolloin voisi olettaa, että työstään kannattaa mainita iltaelämässäkin. Toista se on meidän yhteiskuntatieteilijöiden kohdalla.

Kävinpä eilen tanssiravintolassa ja kivaa oli. Viime kerrasta on vähän aikaa, mutta tanssi on kuin etnografinen kenttätyö: kun sen kerran oppii, taito palaa helposti mieleen. Keskikaupungin ravintolat ovat siitä mukavia, että siellä kaltaiseni keskivertotanssijakin pärjää mainiosti. Ja kun ei hirveästi tallo varpaita, hakijat tulevat kysymään uudestaan, kunhan vain muistaa yhden säännön:

Älä ikinä, ikinä, ikinä kerro olevasi sosiologi.

Jostain syystä miehet muuttuvat sen jälkeen kummallisiksi. Rento small talk alkaa takellella. Kappale tanssitaan loppuun vaivautuneessa hiljaisuudessa, jonka jälkeen minut palautetaan kiireesti pöytääni. Uutta hakua ei kannata jäädä odottelemaan. Näin on käynyt usein ennenkin, olin vain ehtinyt unohtaa.

En ole koskaan oikein päässyt selvyyteen, miksi sosiologia hylkii tanssitaitoisia miehiä. Sosiologithan ovat kiinnostavia, fiksuja, sosiaalisia ja usein myös tunnollisia juhlijoita! (Ja ei, kyse ei ole poliittisesti epäkorrekteista tutkimusaiheistani - niin pitkälle en yleensä esittelyssä pääse.)

Jos tästä vielä tanssimaan lähden, täytyy varmaan naamioitua palomieheksi.

Hyvinvointivaltion puolustamisesta

2008-05-01T00:02:00.001+03:00

Maanantaina julkaistiin pamfletti Puolueiden kriisi, jossa yhtenä kirjoittajana minäkin. Oma artikkelini Onko vasemmistosta haastajaksi? käsitteli lähinnä Vasemmistoliiton muutospotentiaalia. Tässä blogimerkinnässä kiinnitän huomiota vain tekstin yhteen sivujuonteeseen, ns. hyvinvointivaltion puolustamiseen nykyvasemmistolaisuuden ytimenä.

Mielestäni vasemmiston uusi nousu edellyttää hyvä valtio vastaan paha yksityissektori –dikotomian purkamista. Kun voittoa tavoittelematon järjestökenttä tarjoaa yhä suuremman osan hyvinvointipalveluista ja julkista sektoria hallinnoidaan markkinalogiikalla, ei ole olemassa mitään puhdasta ja pyhää hyvinvointivaltiota pelastettavaksi. Todellinen ristiriita ei ole julkisen ja yksityisen sektorin, vaan yksityisen ja yhteisen omistamisen välillä.

Valtio sisältää mahdollisuuden omistuksen demokraattiseen kontrolliin, mutta nykyisellään sen ensisijainen tavoite on kapitalismin tukeminen. Juuri valtio luo uusliberalismille markkinoita ja vahvistaa yksityisomistuksen lainsuojan. Tehyn työtaistelun yhteydessä säädetty pakkotyölaki opetti, että tarpeen tulle valtio on valmis uhraamaan talouselämälle jopa oman perustuslakinsa takaamat oikeudet.

Samassa pamfletissa myös Ruurik Holm pohtii hyvinvointivaltio-ideologian ja vasemmiston suhdetta. Hän kirjoittaa, että vasemmiston itsemäärittelyssä julkisten palvelujen puolustajaksi on ainakin kolme strategista ongelmaa: Ensinnäkin se katsoo taaksepäin, puolustaa vanhaa ja siten vaikuttaa konservatiiviselta, mistä johtuen jokainen poliittinen kompromissi merkitsee luopumista jo kertaalleen saavutetuista eduista, siis häviötä. Kolmanneksi, vasemmisto ei Holmin mukaan ole kyennyt perustelemaan poliittisesti, miksi palvelujen julkinen tuottaminen on hyvä asia.

Ongelman ratkaisuksi Holm ehdottaa radikaalia osallistuvaa vaikuttamista. Julkisesti tuotetuista palveluista tulee ylivoimainen vaihtoehto silloin, kun niiden kehittäminen voi tapahtua oikeasti kansalaisten valvonnassa. Ylhäältä hierarkkisesti johdetun hyvinvointivaltiomallin sijaan Holm tarjoaa useita keskenään kilpailevia, voittoa tuottamattomia ja julkisrahoitteisia toimijoita.

Miksei ministeri saisi ihastua strippariin?

2008-03-20T09:30:00.001+02:00

45-minuuttia –ohjelmassa käsiteltiin poliitikkojen julkisuuskuvaa, mm. Kanervan Jonna Tukiaiselle lähettämiä eroottisia tekstareita. Koko skandaalihan kertoo lähinnä siitä, että maamme julkkikset ovat keskimäärin niin harmaita, ettei niillä oikein saa elätettyä näin suurta suomenkielistä roskalehdistöä. Vai oliko jollekulle vielä uutinen, että Kanerva tykkää tekstailla tuhmia?

Mielestäni paljon huolestuttavampaa oli tapa, jolla jutussa käsiteltiin Tukiaista. Kirjastosta oli tavoitettu ihan oikea tutkija (Erkka Railo) kertomaan, kuinka on ”aivan legitiimi huolenaihe, onko meidän ulkoministeri ihan kartalla, jos hän lähettää 200 tekstiviestiä eroottiselle tanssijattarelle.”

Miten niin ”legitiimi huolenaihe”?

Olisiko huoli vähemmän legitiimi, jos tekstailun kohteena olisi ollut kampaaja tai sosiologi? Miten juuri Tukiaisen ammatti herättää huolen ”kartalla” olemisesta? Miksei ministeri saisi ihastua strippariin, saati sitten tekstailla kenen kanssa haluaa?

Jos kyse oli yksipuolisesta viestinnästä avosuhteessa elävälle naiselle, eikö silloin pitäisi puhua seksuaalisesta häirinnästä? Jos taas kyse oli molemminpuolisesta viestittelystä, mikä tässä on se ongelma?

Maikkarin jutussa Tukiaisesta annetaan järjestelmällisesti niin negatiivinen kuva, että se hyppää reilusti hyvän maun tuolle puolen. Toimittaja toteaa, että ”moni poliitikko harkitsisi imagoaan tarkkaan, ennen kuin lähestyisi tätä naista.”

Samaan aikaan näytetään pornokuvaa Tukiaisesta.

Totta on, että moni poliitikko ei julkisuuden pelossa olisi missään tekemisissä stripparin kanssa. Tämä on ihan oikeasti ongelma, varsinkin, kun samaiset poliitikot (toimittajien kerkeällä avustuksella) kuitenkin säätävät seksityöntekijöiden asemaa heikentäviä lakeja. On olemassa tiettyjä ihmisryhmiä, jotka on työnnetty niin marginaaliin, että jo heidän seuransa stigmatisoi. Jos kyseessä on nainen, leima todennäköisesti liittyy hänen seksikäyttäytymiseensä. Naisen seksuaalisuudelle asetetaan edelleen tiukat normit, ja niiden rikkomisesta rangaistaan ankarasti. 45 minuuttia ei rakentanut Tukiaista vain kevytkenkäisenä naisena, vaan ikään kuin tämän seksuaalisen rikkomuksen jatkoksi hänen yhteydessään vihjailtiin myös rahan- ja julkisuudenahneuteen.

Samaisessa ohjelmassa toimittaja päivittelee, miten politiikassa seksiseikkailut sallitaan vain miehille. Kuitenkin hän itse uusintaa voimakkaasti sitä madonna-huora –jakoa, jolla (kunniallisen kategoriaan kuuluvat) poliitikkonaiset pidetään kurissa ja kunniattomilta estetään osallistuminen yhteiskuntaan.

Mistä maalarille maksetaan?

2008-03-07T23:22:00.001+02:00

Tällä viikolla olen ollut kiinnostunut naismaalareista. Juuri julkaistu tiedote tes-neuvottelutuloksesta ei vielä kerro, saatiinko maalarien sukupuolittuneisiin palkkoihin korjausta. Ehkä huomisen uutisissa.

Naismaalarien palkat ovat noin viidenneksen miehiä kehnompia. Osittain kyse on urakoiden valumisesta miehille ja naisten arkuudesta pyytää, mutta perusongelma on kykyjen arvostuksessa: naisen pitää todistaa ammattitaitonsa moninkertaisesti päästäkseen samaan tuntipalkkaan kouluttautumattoman miehen kanssa. Perinteisesti naiset ovat tehneet rakennuksilla siivous- ja avustavia töitä, ja sellaiseksi naisen paikka raksoilla ehkä edelleen mielletään.

Kerrotaan, että 1990-luvun alussa pienet palkat suojasivat (silloin harvinaisia) naismaalareita, kun kalliimmaksi tulevat miehet pantiin ensin kortistoon. Uusia naisia ei alalle kuitenkaan tullut ennen kuin ihan viime vuosina. Nyt naismaalarien määrä on kasvanut nopeasti, he ovat jo 12 prosenttia ammattikunnasta ja joillakin alan kursseilla enemmistö.

Palkkatason heikkeneminen on kiinnostavaa: vika voi olla pyytäjässä tai maksajassa, mutta onko niin, että naisten tuleminen perinteisesti miesvaltaiselle alalle siis merkitsee automaattisesti palkkakurjistumista?

On ollut mukava seurata, että niinkin miesvaltainen liitto kuin Raksa (jäsenistöstä miehiä n. 95 %) on ottanut näkyvästi kantaa tasa-arvokysymyksiin järjestön tärkeimmällä alueella, tes-neuvotteluissa. Toki kyse on miestenkin edusta: Naisten (ja ulkomaalaisten) palkkasyrjintä on uhka myös miesmaalareille, sillä se vetää koko alan palkkoja alaspäin.

Sananvapaudesta

2008-03-01T20:59:00.000+02:00

Eilen pääsin katsomaan tämän hetken kuumimman nukkeanimaation ”Uralin perhonen”, jonka sensuuria ehdittiin vaatia jo eduskunnassakin. Ihmettelen koko soppaa. Itse animaatio oli ihan tyypillistä Lillqvistin tuotantoa, kaunis ja koskettava. Yksi sivuhenkilöistä todella sattui olemaan poikiin mieltynyt Mannerheim, mutta entä sitten? Itse katsoin animaatiota pikemminkin esityksenä lapsuuteni Pispalan tarinaperinteestä. (Ja mitä tulee Mannerheimiin, hän teki rikoksensa kyllä ihan jossain muualla kuin makuuhuoneessa.)

Kyllä silloin demokratialla menee jo tosi huonosti, jos nukkeanimaatioita aletaan sensuroida.

Vaan eipä ole sananvapaus uhattuna vain kulttuurielämässä. Vuoden 2008 alusta poliisi on ylläpitänyt salaista internetlistaa, joka jaetaan eri internetpalveluntarjoajille näiden ”vapaaehtoisesti” käytettäväksi asiakkaidensa internetyhteyksien suodatukseen. Perusteena sensuurilaille on lapsiporno.

Internetsensuuri on poliitikoille vaikea asia. Vaikka internetiä on helppo verrata perinteisempiin välineisiin kuten sanomalehtiin tai mielenosoituksiin, se on myös monella tapaa erilainen ja vaatii uudenlaista ajattelua, johon kaikki eivät selvästikään kykene. Uusi sensuurilaki onkin monella tapaa ongelmallinen:
Ensinnäkin, tällaisilla toimenpiteillä on ikävä taipumus riistäytyä käsistä. Huhujen mukaan listan perusteella on jo sensuroitu paljon muutakin kuin lapsipornoa. Kielitaidottomat poliisit ovat laittaneet listalle mm. japanilaisia verkkokauppoja. Myös sensuurin virallisesta laajentamisesta on jo keskusteltu, seuraavaksi lienevät listalla nettipokeri ja piratismi. (Vaatimus internetpalveluntarjoajan piratismintorjunnasta on suunnilleen yhtä järjetöntä kuin vaatia paperitehdasta varmistamaan, ettei sen paperille paineta Muhammedin pilakuvia.)

Toiseksi, käytännössä sensuurin kiertäminen on käytännössä (sanovat nettiä paremmin tuntevat) äärimmäisen helppoa. Tämä viittaa siihen, että lain todellinen funktio ei ole lapsipornon hillitseminen vaan virkavallan omantunnon rauhoittelu.

Kolmanneksi, sensuurilistan salaisuus on täysin mieletöntä. Se johtaa tilanteeseen, jossa poliisi voi sensuroida mitä milloinkin täysin ilman valvontaa.
Jollei kyse ehkä vielä ole varsinaisesta mielipiteen- ja sananvapauden rajoittamisesta, niin ainakin sen uhasta. Jotain huolen laajuudesta kertonee se, että kansalaisten ”sähköisiä oikeuksia” valvova Effi-järjestö on viime viikkoina saanut räjähdysmäisesti uusia jäseniä.

Viidakon lait voidaan kumota

2008-02-25T22:33:00.000+02:00

Vietin viikonlopun ay-kurssilla. Safarivideosta löytyy sen keskeinen opetus: kapitalismin heikoin lenkki -logiikkaa vastaan auttaa joukkovoima...

http://www.youtube.com/watch?v=LU8DDYz68kM

Kontrollia vai huolenpitoa?

2008-02-21T22:10:00.001+02:00

Viime aikoina olen ollut tyytyväisempi puolueeni linjauksiin. Maltillista ja mietteliästä se on ollut, mutta ainakin oikeaan suuntaan. Nyt puoluehallituksen kannari suomalaisten terveyseroista sai kuitenkin harmistumaan.

On totta, että työväenluokkaiset kuolevat vuosia koulutettua keskiluokkaa aikaisemmin. He myös sairastavat enemmän, elävät epäterveellisemmin ja ovat epätasa-arvoisessa asemassa niin terveys- kuin liikuntapalvelujenkin käyttäjinä. Siksi puoluehallituksen esitys perusterveydenhuollon ja liikuntapaikkojen asiakasmaksujen poistaminen on kannatettava, samoin terveydenhuollon lisäresurssointi.

Mutta mutta. Puoluehallitus kirjoittaa:

”Erityistä panostusta on suunnattava sosiaalisesti ja taloudellisesti heikommassa asemassa olevien terveellisempien elämäntapojen edistämiseen ja sairauksien ennaltaehkäisyyn. Sairastamista kiihdyttäviä tupakointia, liikalihavuutta ja runsasta juomista on hillittävä ennaltaehkäisevillä toimilla.”

Tämä on terveyskontrollia, joka vielä halutaan kohdistaa siihen ihmisryhmään, jota läpi historian on ohjattu, hallittu ja pakotettu. Käynnissä on raju invaasio yksilön ruumiiseen kansan tuottavuuden takaamiseksi, enkä haluaisi nähdä vassareita tässä projektissa.

Tuskin viina, tupakka ja rasvasokerimömmöt kellekään hyvää tekee, mutta aika harva asia elämässä on hyväksi. Ihmisten elintapojen koko ajan tiukentuva kontrolli on suoraan sidoksissa taloudelliseen riistoon, sillä se argumentoidaan säästöillä ja sen tehtävänä on ulottaa ihmisten tilivelvollisuus kapitalistille myös vapaa-aikaan. Viinaan kuolee väkeä, mutta niin kuolee työntekoonkin. Jos kyse olisi puhtaasti ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseksi, Vas vaatisi toimenpiteitä laiskottelun lisäämiseksi.

Lisäksi olen todella huolissani siitä, miten tämä terveysterrori (kansalaisoikeudet edellyttävät jatkuvaa työkyvyn ylläpitoa) yhdistettynä esteettiseen kontrolliin (työ/parisuhde kuuluu vain kauniille) vaikuttavat ihmisten elämään: samaan aikaan laihuuskampanjoiden kanssa kun ovat lisääntyneet syömishäiriöt ja kauneusleikkaukset…

Kannari oli hyvä esimerkki siitä, mikä tällä hetkellä eniten huolestuttaa puolueessani: Jotenkin vasemmistoväki yrittää asettua köyhien, itsestään huolehtimaan kykenemättömien raukkojen ”pelastajaksi” tai ”suojelijaksi”. Ei huomata, että ei tässä itse kunkaan elämä niin ihmeellisellä mallilla ole, lihavaa on puolueväkikin ja kansandemokraattista viinaakin kuluu edelleen reippaasti. Ihmisten yläpuolelle hakeutumisen sijaan pitäisi reilusti julistaa, että ME VAADIMME itsellemme ja kaikille muille halukkaille kunnon terveyspalveluita ja kuntosalikortit, mutta myös oikeutta olla ruma ja lihava.

Poliittista kähmintää

2008-02-02T12:28:00.000+02:00

Viime viikkoina on puhuttu paljon seksuaalisesta häirinnästä eduskunnassa. Seksityötutkijana törmään ilmiöön ehkä muita nuoria naisia harvemmin – useimmat poliitikkomiehet eivät oikein tiedä, miten suhtautua seksiteoreetikkoon. Silti olen minäkin sen verran nähnyt, että voin aiheesta blogia kirjoittaa.

Flirtti kuuluu poliittiseen kulttuuriin. Usein se on molemminpuolista ja pehmentää politiikassa väistämättömiä konflikteja. Itse iloitsen kovasti saamastani huomiosta, sillä yliopistomaailmasta ei kehuja heru. On todella sääli, jos seksuaaliseen häirintään liittyvä julkisuuskeskustelu kuolettaa flirttiperinteen.

Leikkiin tai kohteliaisuuksiin puettuja huomautuksia voidaan politiikassa käyttää myös toisen uskottavuuden mitätöimiseen. Silloin kyse on vallankäytöstä, jonka ainakin itse tulkitsen häirinnäksi. Sanallisessa häirinnässä voi vielä olla kyse kommunikaatio-ongelmista, mutta politiikasta löytyy myös ”kähmijöitä”, jotka eivät kunnioita toisen fyysistä koskemattomuutta. Äkkiä sen oppii, kuka on aina tilaisuuden tullen kiinni rinnassa tai pakarassa. Kyse on ihan oikeasta sikavaarasta.

Seksuaaliselle väkivallalle (josta häirintä on siis vain yksi muoto) on tyypillistä, että järjestelmämme ei kykene tunnistamaan sitä tai suojelemaan siltä. Erittäin harvoin tapaukset nousevat käsittelyyn ja vielä harvemmin tekijälle koituu siitä seurauksia. Seksuaalirikoksella on harvoin silminnäkijöitä, ja oikeus on syytetyn puolella kunnes toisin todistetaan. Ilmitulleissa tapauksissa sosiaaliset kustannukset ovat usein uhrille suuremmat kuin rikolliselle.

Seksuaalista häirintää on kuitenkin politiikassa vielä vaikeampi käsitellä kuin muussa yhteiskunnassa. Ensinnäkään luottamushenkilöillä ei ole työelämän kaltaista vakiintunutta järjestelmää seksuaalisen häirinnän käsittelemiseksi. Kenelle sitä voisi/pitäisi tehdä valitus, kun pomona on anonyymi äänestäjä?

Toiseksi, seksuaalisesta häirinnästä valittava henkilö asettaa aina oman maineensa kyseenalaiseksi, ja poliitikolle maine on elämisen ehto. Suuri osa ihmisistä ajattelee, että jos ihminen ei pysty häätämään yhtä pervoa, kuinka sille voi antaa muiden asioita hoidettavaksi. Vielä vaikeampi tilanne on, jos kähmijä tulee samasta puolueesta: valittaja ei aseta kyseenalaiseksi vain omaansa vaan myös taustaryhmänsä maineen. Kukaan ei pidä oman pesänsä likaajista.

Entisen apulaisoikeusasiamiehen Pirkko K. Koskisen vaatimus kaikkien kähmijöiden ”paljastamisesta” kertoo vain, kuinka huonosti juristit ymmärtävät politiikan realiteetteja. Politiikassa lasku häirinnästä lankeaa edelleen uhrille, muodossa tai toisessa.

Kunnan kumisaappaat ja vasemmiston tulevaisuus

2008-01-16T09:57:00.000+02:00

Kuka tietää, mitä ovat ”kunnan kumisaappaat”? En minäkään tiennyt.

Ennen vanhaan kunta myönsi köyhille lapsille vaateavustusta. Jako tapahtui koulun kautta ja monesti oppitunnilla, niin että kaikki varmasti tiesivät, ketkä luokassa olivat niitä köyhiä (joskin lapset sen kyllä kai muutenkin tietävät). Kunnan kumisaappaista tuli tietyllä tapaa varattomuuden ja ehkä huonommuudenkin symboli.

Olen yllättynyt siitä, kuinka moni käveli aikanaan kansandemokraattiseen liikkeeseen kunnan kumppareissa. Väitän, että tällä on ollut ja on vielä jonkin aikaa suuri merkitys vasemmistolaiselle liikkeelle, sillä vielä hetken puolueen johdossa on ihmisiä, jotka oikeasti tietävät, miltä köyhyys tuntuu. He eivät tee politiikkaa köyhien puolesta vaan köyhien kanssa.

Minun tietooni tulleista saapastelijoista nuorin on nyt 49, vanhimmat jo eläkkeellä. Toki nuoremmissakin polvissa on köyhyyden kokemuksia, mutta oman ikäluokkani vasemmistolaisten keskuudessa se alkaa olla harvinaisempaa. Meistä nuorista löytyy paljon humanistisen keskiluokan ja liikkeen etabloiman työläisaristokratian kasvatteja, jotka ovat eläneet turvallisen lapsuuden. Toki heitäkin tarvitaan (keskiluokkaa se Marxkin oli), mutta jos liike koostuu pelkästään etuoikeutetuista, se helposti muuttuu sisäsiistiksi hyväntekeväisyysjärjestöksi.

Jollakin syvätasolla tämä voi olla uhka liikkeelle, joka aikanaan ponnisti alistettujen itsensä vapausliikkeenä.

Lastensuojelun huolenaiheet

2008-01-14T18:28:00.001+02:00

Vuoden alusta astui voimaan uusi lastensuojelulaki. Muutos näkyy muun muassa siten, että tänä vuonna en enää istu perjantaiaamujani päättämässä lasten huostaanotoista. Homma siirtyy meiltä luottamushenkilöiltä juristeille.

Lastensuojeluun liittyvät asiat ovat tietenkin yksilötasolla salaisia, mutta joitakin yleisiä kehittämisen tai huolen paikkoja haluan muistini pohjalta kirjata. Faktoista en mene takuuseen, kyse on enemmän käytännön työstä jääneistä mielikuvista.

I huoli: Aikanaan lastensuojelu syntyi nimenomaan köyhien perheiden kasvatustyön kontrolliin. Vaikka kukaan ei sitä ääneen sanokaan, jossain määrin luokkaluonne on säilynyt: käsittelemistäni pienten lasten huostaanotoista kaikki olivat työväenluokkaisia perheitä, kun taas sekä sosiaaliviranomaiset että luottamushenkilöt tulevat lähinnä keskiluokasta. Keskiluokkainen virkakoneisto ei ole herkkä luokkaerolle. Se esimerkiksi tulkitsee raskauttavasti sellaisia seikkoja (vaikkapa kieltäytymistä tarjotusta tuesta), jotka työväenluokkaisessa kulttuurissa voivat olla tuettua tai jopa kunnioitettavaa käyttäytymistä.

II huoli: Keskiluokkaiset ihanteet näkyivät myös huostaanottoperusteissa: koulumenestyksellä oli niissä toistuvasti keskeinen osuus (pakkovalmentautuminen työkyky-yhteiskuntaan) ja niin äitien kuin tyttärienkin kohdalla perusteena oli seksuaalinen käyttäytyminen, mitä miesten ja poikien tapauksissa ei ollut (poikkeuksena yksi insestiepäily). Joko Tampereella kaikki pervot ovat naisia, tai sitten kyse on sukupuolittuneesta seksuaalisuuden kontrollimekanismista.

III huoli: Itseäni karmaisi vierailu ”vastaanottokeskuksissa”, joihin huostaanotetut lapset toimitetaan odottamaan sopivaa sijoitusperhettä. Niiden tiukat liikkumisrajoitukset (vessakin oli lukossa) johtavat siihen, että huostaanottoa edeltävät kaverisuhteet katkeavat ja uusia solmitaan toisiin saman keskuksen asukkaisiin. Olen aina kannattanut nuorten vertaistukea, mutta omituiseksi järjestelyn tekee se, että monia huostaanottoja perustellaan ”huonolla seuralla”. Viimeistään keskuksen porukoissa lapset kuitenkin sosiaalistuvat tuhmuuksiin, kuten koulupinnaamiseen, karkailuun ja näpistelyyn.

IV huoli: Lastensuojelun resurssit. Toistuvasti sain papereista lukea, miten tukiperheiden ja tukihenkilöiden saaminen on kestänyt kohtuuttoman kauan tai jäänyt kokonaan toteutumatta. Yhdessä tai kahdessa tapauksessa huostaanottoon päädyttiin ilman avopuolen toimenpiteitä, koska näitä ei ollut kohtuullisessa ajassa saatavilla. Lisäksi minulle jäi mielikuva, että huostaanotto- tai avioerotilanteesta johtuen muualla asuvan vanhemman tapaamisoikeudet ovat heikot, jos tapaaminen edellyttää valvontaa. Valvojia ei löydy tai niihin ei ole varaa.

V huoli: Lisäksi olen sitä mieltä, että päättäjien ja asianosaisten välillä on kohtuuttoman syvä kuilu. Aina välillä tuntui, että ihmiset eivät ymmärtäneet, mitä heiltä odotettiin tai mitä seurauksia heidän valinnoillaan on. Päätöksiä tekevät ihmiset, jotka näkevät tapahtumaketjusta vain pienen osan. Tämän arvelen pahentuvan, kun päätökset siirtyvät juristeille. Tilannetta on ainakin toistaiseksi heikentänyt se, että palautejärjestelmän puuttuessa päättäjät saavat hyvin satunnaisesti tietoa ratkaisujensa seurauksista.

Hannu Mäkelä ja meidän Casanovamme

2008-01-04T21:05:00.000+02:00

Väitöskirjan viime metreillä lopetin kaiken muun elämän, myös blogini päivittämisen. Nyt olen palannut kammiostani takaisin elämään ja aloitan kommentoimalla joululukemistostani Hannu Mäkelän kirjoittamaa Casanovan elämäkertaa.

Casanova syntyi Venetsiassa 1725 ja eli tuon ajan seikkailijan elämän. Hän ehti kiertää kaikkialla Euroopassa, seurustella kaikista yhteiskuntaluokista tulevien ihmisten kanssa, olla välillä upporikas ja lopulta täysin rahaton. Tunnetuksi hän tuli ennen muuta nais- (ja ilmeisesti jossain määrin myös mies-) seikkailuistaan. Don Juanin ohella Casanova on länsimaisen perinteen suuria myyttisiä rakastajia.

Mäkelä sai minut ihastumaan Casanovaansa. Pidin seikkailijan demokraattisesta naiskäsityksestä, miten hän rakastuessaan saattoi kihlata naisen yhtä hyvin bordellista kuin aatelissuvusta. Pidin myös Casanovan naismausta: hänen naisensa olivat älykkäitä, rohkeita ja vahvoja, eivät missään tapauksessa passiivisia viettelyn kohteita, jollaisiksi me helposti tuon ajan naiset kuvittelemme.

Mikä teki Casanovasta suuren? Ei suinkaan kumppanien lukumäärä, kuten usein ajatellaan (monella tuttavallani on ollut parikymppisenä enemmän seksipartnereita kuin Casanovalla koko elämässään), vaan niiden merkitys hänelle. Naiset olivat Casanovalle äärimmäisen tärkeitä. Se näkyy tavassa, jolla hän kirjoittaa muistelmiensa keskeiset käänteet rakkaussuhteesta toiseen. Hän ei vain harrastanut seksiä, hän myös laati sen ympärille merkittävän kirjallisen tuotannon. Ja enemmänkin: näyttää siltä, että Casanovan koko kohtaloa määritteli Eros, muut seikat tulivat ikään kuin sen seurauksena. Esimerkiksi saapuessaan lähes rahattomana uuteen kaupunkiin hän näkee kauniin palvelijattaren ja saa päähänsä laittaa lopun omaisuutensa tämän teetarjottimelle. Tarina anteliaista ”juomarahoista” leviää nopeasti ja Casanova saa rikkaan miehen maineen, sen turvin luottoa ja mahdollisuuden jatkaa taas matkaansa. Kuvio on Casanovalle hyvin tyypillinen.

Paikka paikoin hurmaavan Casanovan tarinaa häiritsi Mäkelän advokaattirooli, jota kirjailija itsekin pysähtyy nauramaan siinä kohtaa, kun huomaa selittelevänsä parhain päin päähenkilönsä suhdetta omaan (aikuiseen) tyttäreensä. Mäkelällä on huomattavia vaikeuksia sovittaa Casanovaa positiivisessa valossa oman aikamme seksuaalikulttuuriin, joka palvoo intiimiä monogaamista suhdetta. Sinnikkäästi hän vakuuttelee Casanovan rakastaneen aidosti naisiaan – kukin vuorollaan oli hänelle ”se ainoa” (tosin käy ilmi, että toisinaan Casanovalla oli useampia naisia vuoteessaan samanaikaisesti…) Casanova ei voinut olla kylmäverinen naistenkaataja, Mäkelä todistaa, sillä hän kykeni yhdyntään vain ollessaan naisesta aidosti viehtynyt (pätee varmaan aika moneen mieheen?) 2000-luvun normia edelleen noudatellen Mäkelä muistuttaa, että Casanova sai täydellisimmän nautinnon nähdessään kumppaninsa nauttivan. (Juuri naisen nautinnon korostamisellahan nykymies ilmentää olevansa sänkypuuhissa ”edistyksellinen” ja siis hyvä rakastaja.)

Mäkelä ei pohdi, josko rakkaus merkitsi Casanovan kielessä eri asiaa kuin meille Hollywood-romantiikan tulvassa kasvaneille. Ehkä hän oman aikansa käsitteillä saattoi ihan aidosti olla ”rakastunut” moneen naiseen samanaikaisesti. Hän ei myöskään mieti, aiheuttaako Casanovalle nautintoa oikeaoppisesti ”epäitsekäs” kumppanin nautinnosta iloitseminen vai siitä seuraava ”itsekäs” halutuksi tulemisen kokemus – vai olisiko koko jaottelu 1700-luvun näkökulmasta järjetön.

Itseäni ärsytti myös Mäkelän tapa ripotella muuten niin jouhevasti etenevään ja asiantuntevaan tarinaansa kliseitä, joiden tehtävänä on ilmeisesti rakentaa siltaa 2000-luvulle, mutta jotka pahimmillaan ovat aika pateettisia ja ainakin itselleni viestittivät vain kirjoittajan kritiikitöntä suhtautumista oman aikamme vallitseviin myytteihin. Tällaisia olivat Mäkelän rohkeat historialliset katsaukset ”Venäjän paljon myöhemmästä kumouksesta riitti lopulta pelkkää murhetta useammaksi vuosikymmeneksi” (s. 567), mutta ennen kaikkea hänen analyysinsä ihmisyyden olemuksesta: ”rikas kuolee henkisesti usein muita nopeammin, vaikka ruumis eläisi köyhää kauemmin, tahdon sanoa.” (570)

Mistä sitten kirjassa pidin? Mäkelä ei ehkä ymmärrä (uskalla ymmärtää?) seksiä kuten Casanova, mutta häntä yhdistää sankariinsa intohimo, intuitio, päättäväisyys ja periksi antamattomuus. Mäkelä on tehnyt valtavan työn päästäkseen sisälle Casanovan maailmaan ja välittääkseen sen eteenpäin aikalaisilleen. Hän on perehtynyt Casanovan omiin teksteihin sekä muihin Casanova-tulkintoihin ja yleiseen ajan kuvaan. Hän on kiertänyt ympäri Eurooppaa niillä historiallisilla paikoilla, joilla vielä voisi tavoittaa kaikuja Casanovan vuosisatojen takaisesta läsnäolosta. Kirja on kirjoitettu hyvin, alati vaihtuvista paikoista ja henkilöistä huolimatta se pysyy kasassa ja sitä on miellyttävä lukea. Kaiken kaikkiaan hieno työ.

Mäkelä Hannu. Casanova eli Giacomo Casanovan tie naisten miehestä kirjailijaksi. Tammi, Helsinki 2007.

Kaikkien maiden seksityöntekijät, liittykää yhteen!

2007-10-10T23:06:00.000+03:00

Vielä yhdestä asiasta haluan Sofian reissuni (ks. edelliset blogimerkinnät) pohjalta kertoa: Sofiassa nimittäin järjestyi ensimmäinen laajempi tapaaminen seksityöntekijöiden eurooppalaise verkoston ICRSE:n ja SWANin eli Itä-Euroopan ja Keski-Aasian seksityöntekijöiden kattojärjestön välillä. Tapaaminen oli historiallinen, sillä en tiedä kahden maanosan seksityöntekijäverkostojen koettaneen aikaisemmin näin organisoitua yhteistyötä. Jopa paikallinen seksityöntekijöiden järjestäytyminen on vasta alussa, kansainvälisesti vielä haparoivempaa.

Järjestöillä on paljon yhteistä. ICRSE perustettiin vuonna 2005 (olen kirjoittanut siitä blogissani aikaisemmin) ja SWAN vuotta myöhemmin. Molemmat ovat omaksuneet (tietääkseni) alun perin San Franciscossa kehitetyn kaksoisrakenteen: jäseniksi pääsevät entiset ja nykyiset seksityöntekijät, mutta myös ”liittolaiset”, millä tarkoitetaan seksityöntekijöiden parissa työskenteleviä ja heidän näkökulmaansa kunnioittavia sosiaali- ja terveysalan ihmisiä, ihmisoikeus- ja ammattiyhdistysaktivisteja sekä tutkijoita. Myös SWAN omaksui Brysselissä hyväksytyn seksityöntekijöiden oikeuksien manifestin ja on kääntänyt sitä useille kielille.

Oikeastaan ainoa konkreettinen tapaamisessa sovittu oli yhteinen kampanja seksityöntekijöihin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä 17.12. Tärkeämpää kuitenkin oli, että ihmiset tapasivat toisiaan, verkostoituivat ja jakoivat kokemuksia. Langat kahden mantereen seksityöntekijöiden arkeen ovat hentoiset, mutta ne ovat olemassa.

Seksityö Euroopassa 2007

2007-10-09T12:36:00.000+03:00

Jatkoa Sofian kuulumisiin… Tässä lyhyitä huomioita seksityöntekijöiden asemasta eri puolilla Eurooppaa.

Euroopassa yleensä on TAMPEPin mukaan selkeä tendenssi traditionaalisesta katuprostituutiosta sisätiloihin. Syynä on tiukentunut samanaikaisesti monissa maissa tiukentunut kontrolli. Erityisesti muutos näkyy Etelä-Euroopassa, joissa joillakin kaduilla on päivystetty jo tuhansien vuosien ajan. Pohjoisemmassa muutoksen taustalla saattaa olla myös uusi kommunikaatioteknologia. Toinen iso trendi on liikkuvuuden lisääntyminen. Köyhemmistä maista matkataan kiihtyvällä tahdilla rikkaampiin seksitöihin, mutta myös rikkaiden maiden seksityöntekijät vaihtavat toimialuettaan, joko parempien tulojen tai pienempien riskien toivossa (ja jotkut ihan vaan nähdäkseen maailmaa).

Puolassa tämä muutos on vaikuttanut niin, että kadulla toimivat edelleen ne vanhemmat seksityöntekijät, jotka ovat siellä tottuneet toimimaan, mutta nuoremmat siirtyvät järjestäen sisätiloihin. Ilmiö on mielenkiintoinen, sillä monissa muissa maissa ero on etninen: paikalliset tekevät sisä- ja maahanmuuttajat ulkotöitä. Sosiaalityöntekijä Puolasta kertoi myös ongelmista tautitorjunnassa: vaikka he ovat saaneet aikaiseksi anonyymin testausjärjestelmän, parittajan alla työskentelevät naiset eivät voi sitä käyttää, sillä parittaja vaatii testitulokset säännöllisesti nimellä (muutenhan sairastunut nainen voisi laittaa ystävän puolestaan testeihin). Parittajan takaamat säännölliset testit ovat huono juttu siksikin, että se tuudittaa asiakkaat väärään turvallisuuteen ja saa heidät vastustamaan turvaseksiä. Jos seksityöntekijä sairastuu, hänet palautetaan lähtömaahan. Lisäksi turvaseksin suosiota laskee se, että seksityöntekijän täytyy itse ostaa kondominsa. Kun aktin hinta on 10 euroa ja Durex on hyvinkin euron luokkaa, se on jo iso menoerä.

Iso-Britanniassa Lontoossa miesten miehille tarjoamat seksipalvelut ovat siirtymässä Latinalaisesta Amerikasta tulevien seksityöntekijöiden käsiin. Maahan tullessaan he työskentelevät ensin jokin aikaa gay-bordelleissa, mutta siirtyvät heti kieltä opittuaan joko itsenäisiksi tai seuralaispalvelujen listoille. Mielenkiintoinen ja ainakin itselleni uusi asia oli, että monet heistä käyttävät steroideja lisätäkseen lihasmassaa ja siten parantaakseen asemiaan seksimarkkinoilla. Lähtö- ja kohdemaiden suurten tuloerojen vuoksi on seksillä mahdollista päästä huomattaviin ansioihin. Kotimaassaan ainakin osa palaa heterokulttuuriin.

Saksassa siirtyminen hyvinvointivaltiosta neoliberaaliin riskien ja haittojen hallintaan on johtanut siihen, että erityisryhmiä ei enää edes yritetä sulauttaa valtaväestölle suunnattuihin palveluihin. Niille on olemassa erityispalvelut erityistiloissa – erityiskontrollin alla. Pahimmin tämä iskee sellaisiin ryhmiin, jotka kantavat kaksoisstigmaa, esimerkiksi huumeita käyttäviin seksityöntekijöihin. He ovat valtakulttuurista psykososiaalisesti eristäytyneitä, mutta eivät toisaalta identifioidu myöskään seksityöntekijöiden omiin vertaisyhteisöihin. Kaksoisstigman vuoksi he ovat vahvasti kriminalisoituja. Lain suojan puuttumisen ohella he ovat usein poikkeuksellisen kykenemättömiä suojelemaan itseään esimerkiksi hyväksikäytöltä ja raiskauksilta. Saksassa tuli voimaan 2002 laki, joka sääntelee prostituutiota. Samalla alalta pois tahtovien tukitoimia parannettiin. Käytännössä laki on toiminut hyvin niiden seksityöntekijöiden kohdalla, joilla on riittävä taloudellinen, kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma. Samalla kuitenkin vastentahtoinen ja harmaa prostituutio on lisääntynyt. Laki on tuonut joitakin parannuksia entiseen, mutta paikallisten mukaan se pitäisi miettiä kokonaan uudestaan samanaikaisesti ulkomaalais- ja huumelakien kanssa.

Ranskassa tiukat parituslait kieltävät edelleen seksityöntekijöiltä yhteistoiminnan. Samanaikaisesti poliisi ei tarjoa mitään suojaa, paikoitellen on jopa turvallisuusuhka. Paikallinen seksityöntekijöiden järjestö onkin kampanjoinut sen puolesta, että seksityöntekijät tukeutuisivat toisiinsa. ”Parempi olla hengissä kuin kunnioittaa lakia!”

Pietarissa seksityö on jakautunut kahtia, lähinnä internetin kautta toimiviin itsenäisiin seksityöntekijöihin ja bordellien ja hotellien organisoituun toimintaan. Tavoitettujen seksityöntekijöiden keski-ikä on 23, heillä on toisen asteen koulutus ja he ovat pääosin muualta tulleita. Osa jatkaa matkaansa edelleen länteen

Terveyspalvelut kaikille

2007-10-08T16:12:00.000+03:00

Terveisiä Sofiasta, Social Inclusion and Health - Crossing the Borders -konferenssista:

EU:n Correlation-verkoston tavoitteena on kehitellä käytäntöjä ja politiikkoja, jotka takaisivat kaikille ihmisille yhtäläiset oikeudet terveys- ja sosiaalipalveluihin (ja myös laajemmin yhteiskuntaan). Olen ollut monissa fiinimmissä seminaareissa, mutta en varmaan yhdessäkään, jossa niin monella osallistujalla on niin rautainen kokemus käytännön ruohonjuuritason työstä todella vaikeissa olosuhteissa. Suurin osa verkoston jäsenistä on seksityöntekijöiden, huumeiden käyttäjien, maahanmuuttajien ja/tai nuorten parissa työskenteleviä sosiaali- ja terveyspalvelujen työntekijöitä, tutkijoita ja aktivisteja. Toimintaan kuuluu vahva vertaistuen ja emansipaation ideologia, joten sitä suunnitellaan ja toteutetaan yhdessä ’kohderyhmiin’ kuuluvien ihmisten kanssa. Tämänkin tapahtuman yhteydessä oli sekä huumeiden käyttäjien että seksityöntekijöiden kansainvälisten verkostojen tapaamiset.

Yksi verkoston keskeisistä tavoitteista on universaali pääsy terveyspalveluihin. Kyse on ennen muuta ihmisoikeuksista, mutta vaatimuksen toteutuminen hyödyttäisi suoraan myös etuoikeutettua natiiviväestöä: esimerkiksi hiv:n leviämisriski on huomattavasti pienempi, jos kaikki hoidetaan. Ongelmana on, että Euroopassa on kahden luokan potilaita. Periaatteessa terveyspalveluihin oikeutettujen maahanmuuttajien pääsyä terveydenhuollon piiriin rajoittavat systeemin byrokraattisuus, rasismi ja monikulttuurisen kompetenssin puute.

Brittitutkija Jane Fountain esitteli projektiaan, jossa pohdittiin maahanmuuttajien pääsyä terveyspalveluihin. Hänen mukaansa maahanmuuttajaystävällisen mallin kehittely edellyttää ainakin

maahanmuuttajien avainhenkilöiden hyödyntämistä portteina kulttuuriin
palvelujen käyttäjä tai hänen taustaryhmänsä ovat oikeasti mukana palvelujen suunnittelussa, eivät vain satunnaisia lausunnonantajia
palvelun käyttäjien joukosta rekrytoidaan vapaaehtoisia ja palkattuja työntekijöitä tuottamaan palvelua

Näissä kaikissa on tietenkin tärkeää huomata, että kategoriaan ’maahanmuuttaja’ kuuluminen ei tee päteväksi edustamaan ketä tahansa ei-natiivia. Chileläisellä ateistilla ja pakistanilaisella muslimilla voi olla todella vähän yhteistä, ja usein miesten valikoituminen maahanmuuttajaryhmien äänitorviksi on johtanut maahanmuuttajanaisten tarvitsemien palvelujen vähättelyyn, tyyliin ’meidän yhteisössämme ollaan yksiavioisia, joten sukupuolitautitesteille ei ole tarvetta’.

Fountainin malli on kannatettava, mutta valitettavasti sen edellyttämien toimenpiteiden kanssa ollaan Suomessa ihan alkumetreillä. Ja sitten on muistettava, että näilläkin eväillä kyetään tarttumaan vain siirtolaisten yhteen segmenttiin, siihen, joka on virallisesti ja pitkäaikaisesti maassa. Nopeasti maasta toiseen muuttavat ihmiset (joiden määrä kasvaa koko ajan) eivät voi osallistua palveluiden suunnitteluun, ja paperittomat siirtolaiset (joiden määrä myös kasvaa) ovat ulkona koko palvelujärjestelmästä. Omakin tutkimustyöni tavoittaa vain Suomessa pitempään asuvia seksityöntekijöitä, sillä pikaisilla kävijöillä ei ole aikaa/intressiä lähteä pitkäjänteiseen tutkimusyhteistyöhön.

Liikkuvien siirtolaisten osalta näyttivät muut olevan toistaiseksi yhtä keinottomia kuin minäkin. Kuitenkin monilla aloilla pahimmat ongelmat ja ihmisoikeusloukkaukset liittyvät juuri tähän nopeasti vaihtuvaan työvoiman segmenttiin, joten siihen kiinni pääseminen olisi äärimmäisen tärkeää. Ainoa keino näyttäisi olevan rajat ylittävä toiminta, mutta niin kauan kuin tutkimus- ja kehittämisrahoitus on pitkälti kansallista, kansainväliseen kenttätason tutkimukseen on vaikea löytää rahoitusta.

Sen sijaan paperittomien (mutta pitkäaikaisesti paikallaan oleskelevien) siirtolaisten kanssa Euroopassa ollaan Suomea valovuosia edellä. Monissa maissa on lähinnä kolmannen sektorin toimesta lähdetty kehittelemään anonyymejä terveys- ja sosiaalipalveluja heitä varten.

Luostarielämää

2007-09-16T23:06:00.000+03:00

Vietin viikonlopun luostarissa. Ottamatta kantaa uskontoon jos toiseenkaan, miettikääpä maailmaa, jossa:

Jokainen omistaisi yhden päivän viikosta perheelle ja rauhoittumiselle.

Jokainen (riippumatta mielenterveydestä tai -sairaudesta) kävisi silloin tällöin juttelemassa elämästään ammattiauttajan kanssa. Nämä rippisuhteet kestäisivät useimmiten vuosikausia.

Jokainen lapsi saisi vanhempiensa lisäksi vähintään kaksi kummia, joilla ihan oikeasti olisi velvollisuus tukea lasta kasvussa ja vanhempia lapsesta huolehtimisessa.

Monta nyky-yhteiskunnan ongelmaa saataisiin näillä eväillä huomattavasti paremmalle tolalle…

Bussillinen turisteja pyysi saada valokuvata mua. Vähän ihmettelin, mutta mikä minä olen kieltämään: myöhemmin sitten selvisikin, että luulivat nunnaksi…

Pro-tukipiste Tampereelle

2007-09-09T10:47:00.000+03:00

Pro-tukipiste avasi Tampereelle oman yksikön. Onnea vastasyntyneelle! Ihan pikkujutusta ei ole kysymys, sillä nyt (vuosien vääntämisen jälkeen) katsotaan ensimmäistä kertaa, onko seksityöntekijöiden erityispalveluille kysyntää pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Rahoitusta on 2,5 vuodeksi. Mikäli Tampereelle löytyy siinä ajassa toimiva konsepti, sitä voitaneen hyödyntää myös muissa samankokoisissa kaupungeissa.

Ihan Hesan mallin mukaan täällä ei voi lähteä liikkeelle, vaan tavallaan selvitystyö on alettava alusta. Helsingissä Pro-tukipisteen palveluja käyttävät lähinnä ulkomaalaiset, mutta oletettavaa on, että Tampereella suomalaisten osuus seksimarkkinoista olisi huomattavasti suurempi. Suomalaiset erottaa ulkomaalaisista ainakin yksi asia, heillä on nimittäin KELA-kortti ja siten mahdollisuus hakea terveyspalveluja tavanomaisia väyliä pitkin. (Vasta tutustuttuani ulkomaalaisiin seksityöntekijöihin itse asiassa ymmärsin, kuinka kallisarvoista muoviläpyskää kannan rahapussissani.)

Olen yleensä suhtautunut varovaisesti erityisryhmien erityispalveluihin. Helposti siinä käy niin, että muutenkin marginaalissa olevia ihmisiä marginalisoidaan entisestään. Pikemminkin yleisiä palveluja pitäisi kehittää siihen suuntaan, että siellä kyettäisiin suhtautumaan monenlaisiin tilanteisiin ja ihmisiin. Ja totta on, että suurin osa seksityöntekijöiden tarvitsemista palveluista itse asiassa hoituukin valtavirrassa, ilman että seksityöstä on tarpeen edes mainita.

Toisaalta, tutkimukseni aikana olen kuullut loputtomasti tarinoita julkisen sektorin työntekijöistä, jotka eivät todellakaan osaa suhtautua asioihin asioina ja prostituoituun asiakkaana. Pro-tukipiste onkin lunastanut paikkansa paitsi suoraan seksityöntekijöiden parissa tekemänsä työn kautta, myös ”tukipisteenä” julkisen sektorin palveluille, milloin konsultaatiota kaivataan. Se on paikka, jonka lopullisena tavoitteena kai olisi tehdä itsensä tarpeettomaksi.