27.5.10

Seksilait säädetään viettipohjalta

Seksi on kummallista ja vähän pelottavaakin, koska siitä on vaikea löytää järkeä. Ihmiset haluavat seksiä oudoissa asennoissa, epäkäytännöllisissä paikoissa, odottamattomien kumppanien kanssa ja erityisesti silloin, kun olisi käytännöllisempää tehdä ihan muita asioita. Jotakin logiikan tapaista ihmisen viettielämään on yritetty saada sosiobiologiasta, mutta sen lainalaisuudet pätevät harvoihin ja jättävät selittämättä paljon, esimerkiksi erilaiset fetissit.

Vaiettu tosiseikka on, että myöskään seksiin liittyvä lainsäädäntö ei noudata mitään tunnettua logiikan lajia: S/M-seksiä saa harrastaa, mutta ei kuvata. Julkinen alastomuus taas on kiellettyä, paitsi kuvissa, mainoksissa ja lehtitelineissä. Eläimiin sekaantuminen on jälleen sallittua, mutta sen kuvaaminen kiellettyä. Prostituutiolainsäädäntö on sitten ihan oma sekasotkunsa.

Jos seksi liittyy jotenkin lapsiin, poliittisesta keskustelusta katoaa kaikki suhteellisuudentaju. Seksiä pidetään lapsille niin vaarallisena, että siveellisempikin sänkykohtaus nostaa elokuvan ikärajaa monta vuotta. Samaan aikaan pikkulapsille suunnatut tv-ohjelmat ovat täynnä väkivaltaa. Julkisille koneille asetetut pornosuodattimet kyllä sallivat kiinankielisen pornon katselun, mutta estävät nuoria pääsemään suomenkielisiin keskusteluihin seksuaalipolitiikasta.

On selvää, että liian varhaiset seksikokemukset voivat traumatisoida eliniäksi ja siten lapset tarvitsevat suojelua. Näin vakavassa asiassa olisi kuitenkin tärkeää pitää järki päässä ja yrittää ennakoida myös päätösten vaikutuksia. Kaikki kiellot eivät suojele eikä uusia lakeja voi perustella sillä, että sen jälkeen ainakin tuntuu kuin asialle olisi tehty jotain. Pahimmillaan tällainen paniikkilainsäädäntö toimii lapsia vastaan. Yhdysvalloissa teinityttöä syytettiin vastikään lapsipornon tuotannosta, kun hän lähetti vähäpukeisia kännykkäkuvia poikaystävälleen. Kyseinen poika, alaikäinen hänkin, sai syytteen lapsipornon hallussapidosta.

Kaipaisin seksilainsäädäntöömme enemmänmalttia ja vähemmän viettejä.

18.5.10

Rikos = maan tapa

Suomalaiset ovat poikkeuksellisen lakiuskovainen kansa. Valtaosa luottaa oikeusjärjestelmään ja ajattelee, että sääntöjä pitää noudattaa ja rikoksen palkkana on rangaistus. Tästä syystä esimerkiksi graffitit ja kansalaistottelemattomuus herättävät Suomessa edelleen valtavaa paheksuntaa. Politiikassa lainkuuliaisuuteen vetoaa niin oikeisto kuin vasemmistokin.

Samaan aikaan Suomessa kuitenkin tapahtuu myös toistuvaa ja johdonmukaista lakien rikkomista, jota viranomaiset katselevat läpi sormien tai jopa harjoittavat itse. Tietyissä tilanteissa lain rikkomisesta on tullut hiljaisesti sallittua, siis maan tapa.

Muutama esimerkki valaisemaan väitettäni.

Sanonnan mukaan on laki kaikille sama, vain tuomiot vaihtelevat. Tämä pätee ainakin seksityöntekijöihin, joista taannoin kirjoitin väitöskirjani. Poliisilla on hyllymetreittäin paritusjuttuja varten kerättyjä kuulustelupöytäkirjoja, joissa naiset kertovat kohdanneensa väkivaltaa, vapaudenriistoa ja alistamista. Nämä tapaukset kuitenkin päätyvät harvoin erillisiksi syytteiksi, sillä prostituution yhteydessä vakavatkin väkivaltarikokset mielletääbn luonnollisiksi. Pahoinpidelty seksityöntekijä ei siis voi olettaa saavansa Suomessa suojelua viranomaisilta, vaikka se lain mukaan kuuluisi kaikille.

Vuonna 2005 pääsin Tampereen kaupunginvaltuustoon. Oli hämmentävää huomata, kuinka kaupunki viis veisaa lakisääteisistä tehtävistään. Viimeiset vuodet ovat lastensuojelu, aikuisten sosiaalityö, laitoshoito ja sairaanhoito olleet sen verran niukalla rahoituksella, ettei minimisäädöksistä ole voitu pitää kiinni. Virkamiesten ja poliitikkojen lain halveksunta muuttuu lihaksi ihmisten arjessa, se on huonokuntoisten vanhusten osastoja ilman yövalvojaa ja hädässä oleva lapsi jonottamassa apua kuukausitolkulla. Vuosittain valtuustolle raportoidaan, mitäs lakeja nyt viimeksi on rikottu. Asia merkitään tiedoksi ja sitten siirrytään alibudjetoimaan seuraavaa vuotta.

Nyt kirjoitan kirjaa ulkomaalaisista raksamiehistä Olkiluodon ydinvoimalatyömaalla. Satojen yritysten ja tuhansien työntekijöiden yhteisprojektista on vaikea yleistää, mutta ainakin uskallan sanoa, että työlainsäädännön rikkomista tapahtuu suunnitelmallisesti koko ajan ja että päärakennuttaja tietää tilanteen, samoin kuin alueen viranomaiset. Silti asiat rullaavat ennallaan, kenenkään puuttumatta.

Näiden henkilökohtaisten kosketuspintojen vuoksi en kehtaa kutsua Suomea oikeusvaltioksi. En liioin osta myyttiä pikkutarkkuuteen asti sääntöjä noudattavasta "EU:n mallioppilaasta". Meillä järjestelmällinen lain halveksunta saa hiljaisesti jatkua yksinkertaisesti siksi, sillä suomalainen perusjamppa ei usko sen olevan mahdollista: vielä jouduttuaan itse väärin kohdelluksi hän ajattelee, että tämän täytyy olla yksittäistapaus.

Toisaalta, ehkä kysymys on vain priorisoinneista, sillä onhan meillä esimerkkejä myös viranomaisten ryhdistäytymisestä taistelussa rikollisuutta vastaan. Ainakin Turussa poliisi on päättänyt vihdoin kitkeä dyykkauksen ja kauppojen roskalaatikoista ruokaa penkovia ihmisiä on käräytelty öisin.

Se on oikeus ja kohtuus, sillä onhan varastaminen sentään rikos.

12.5.10

Tilaa sinäkin oma katastrofi

Viisas oppii virheistään, Suomen hallitus näemmä ei.

Vuonna 2002 eduskunta antoi Teollisuuden Voimalle luvan rakennuttaa Olkiluodon saareen kolmas ydinreaktori. Päätös oli historiallinen, sillä ei Suomessa eikä juuri muissakaan länsimaissa oltu rakennettu uutta ydinvoimaa yli 20 vuoteen, sitten Tšernobylin onnettomuuden jälkeen. Nyt ennakoitiin kuitenkin ydinvoiman uutta aaltoa, sillä olemassa olevat reaktorit vanhenivat ja fossiilisiin polttoaineisiin perustuvan energiatuotannon kritiikkiä lisääntyi.

Vuonna 2005 rakennustyöt käynnistyivät Olkiluodossa. Urakka oli mennyt ranskalaiselle Arevalle, jonka tarkoituksena oli voittaa Suomeen rakennettavalla prototyypillä tarjouksia ympäri maailmaa. Kyse oli ns. kolmannen polven reaktorista, joka olisi suurempi, tehokkaampia ja turvallisempi kuin yksikään aikaisempi. Lupa projektin käynnistämiseen myönnettiin tilanteessa, jossa voimalan lopullisia piirustuksia ei ollut vielä olemassa.

Hanke käynnistyi yskien. Elokuussa 2008 julkisuuteen nousi puutteet hitsaustöiden ohjeistuksessa ja valvonnassa. Kohun seurauksena Säteilyturvakeskus laati tarkastusraportin, joka sisälsi 10 korjausvaatimusta kuukauden määräajalla. Keväällä 2010 korjaukset olivat kuitenkin edelleen merkittäviltä osin tekemättä.

Ratkaisematta olivat myös reaktorin automaatiojärjestelmään liittyvät ongelmat. Ydinvoimalassa pitäisi olla kaksi toisistaan riippumatonta hallintajärjestelmää, mutta toistuvista lupauksista huolimatta ei automaatiosuunnitelmaa ole toimitettu. Marraskuussa 2009 Suomen, Ranskan ja Britannian säteilyviranomaiset antoivat harvinaisen yhteislausunnon, jossa epäiltiin Arevan uusien ydinvoimaloiden turvallisuutta.

Näistä ja muista vaikeuksista johtuen vuonna 2009 valmistuvaksi kaavailtu hanke viivästyy ainakin vuoteen 2012 saakka. Samalla sen kustannusarvio on noussut 3,2 mirjasdista 4,7 miljardiin. Suomen varoittava esimerkki on saanut muut maat etsimään korvaavia vaihtoehtoja – Areva on hävinnyt Aasiassa urakkakilpailuja korealaisille ja EU-alueella panostetaan tuulivoimaan.

Siis: viisi vuotta olemme seuranneet Olkiluodon rakennusprojektia, jossa aikataulut pettävät, talousarviot eivät pidä, turvallisuusmääräyksiä ei noudateta ja työoikeuksia poljetaan. Olkiluodon piti tehdä Suomesta energiatuotannon edelläkävijä, mutta meistä onkin tullut varoittava esimerkki.

Eikö nyt ensin kannattaisi siistiä jo olemassa oleva sotku, ennen kuin annetaan lupaa uusille?

5.5.10

Yhtenäinen vasemmisto

Näin vapun päälle on ollut tapana pohtia vasemmiston tilaa. Lyhyesti voisi viime vuoden tiivistää, että EU-vaaleissa tuli turpiin, mutta toisaalta nuoria ikäluokkia on virrannut toimintaan enemmän kuin miesmuistiin. Siis hyvää ja huonoa.

Aina silloin tällöin joku ilmoittaa vasemmiston olevan kriisissä, nimeää syyksi hajaannuksen ja ehdottaa lääkkeeksi joukkojen kokoamista suurpuolueeseen. Kotipuolueellani Vasemmistoliitolla olisi tällöin kaksikin kosijaa – vuorotellen ovikelloa käyvät soittelemassa pulska mutta tylsänlainen SDP sekä pieni mutta särmikäs SKP. Vaikka virallisia yhdistymishankkeita ei ole tietääkseni käynnissä, tunnusteluja kuulee silloin tällöin, SDP haluaisi sulauttaa muut itseensä ja SKP tarjoaa vaaliliittoa.

Kautta historiansa on vasemmisto jakautunut ja riidellyt keskenään. Siinä on hyvätkin puolensa, sillä yleensä vain aatteensa vakavasti ottavat ovat valmiita eroamaan asiakysymysten takia. Juuri tämän periksi antamattomuus on vasemmiston sydän, siitä nousevat laulut, toivo ja sankaruus. Suuret valtapuolueet pysyvät paremmin kasassa, sillä ne keräävät toisenlaisia aktiiveja ja niille asiat ovat aina neuvoteltavissa.

Vasemmiston jatkuva jakautuminen juontaa sen juuriin vastarintaliikkeenä. Vasemmistolaisuus on kapitalismin sisällä ja sitä vastaan suuntautunut poliittinen liike. Se kestää tappioita loistavasti, mutta hämmentyy voitoista pahemman kerran – sekä Neuvostoliiton bolsevikkien että EU-demarien kohdalla voimme nähdä, miten vallan saavuttaminen voi kuohia vasemmistosta valjun ja eksyneen.

Tämä on tietenkin ongelma, sillä politiikan ideanahan on vallan tavoittelu. Useimmat vasemmiston sisäiset konfliktit tiivistyvät kysymykseen ministerisosialismista: Voiko sosialisti ryhtyä merkittävässä luottamustehtävässä kapitalismin takuumieheksi, jos hän samalla saavuttaa pieniä parannuksia ihmisten elämään? Suomen nykydemarien mielestä voi, sillä ministeripaikan kautta saavutetut konkreettiset edut arvostetaan korkealle, aatetta kun ei voi syödä. Kommunistien mielestä ei voi, koska ministeriys välttämättä merkitsee aatteellisesti kestämättömiä kompromisseja, joita kansa ei hyväksy.

Vasemmistoliitto keikkuu jossain tässä välillä: hallitukseen osallistuminen houkuttelee, sillä oppositiossa valtaa on vähän ja tehtävää olisi niin paljon. Toisaalta taustalla painavat edelleen sateenkaarihallituksissa hyväksytyt leikkauslistat, joiden jälkeen ihmisten luottamuksen palauttaminen on ollut hidasta. Tämän näkemyseron takia mahdollinen liitto muiden vasemmistopuolueiden kanssa kantaisi alusta saakka sisällään avioeron siementä.

Jos vasemmistopuolueet joskus yhdistyvät, sen pitää tapahtua ruohonjuuritasolta käsin. Että aktiiviväki löytää yhteisiä tavoitteita ja yhteistä puolustettavaa ja alkaa puuhata samoissa järjestöissä samojen asioiden eteen (niin kuin jo jonkin verran tapahtuu). Että jonain päivänä aktiivit vain ovat niin toisiinsa tottuneita, ettei erillisissä puolueissa tunnu olevan mieltä.

Siihen saakka on viisainta asustella naapureina, moikata rappukäytävässä ja osallistua yhteisiin pihatalkoisiin, mutta jättää kuulutukset varaamatta.